"Entä tuliko väkesi sinun mukanasi, Mora? Ja kuinka saatoit suorittaa kolmen tunnin matkan tässä hääasussa? Ah, taivas minua auttakoon, Mora! Sinä olet niin kaunis!"
"Vait!" vastasi Mora, "sinä rakas, hupsu mies! Taivas on auttanut sinut vaikeampienkin vaiheiden läpi! Ei, minä ratsastin yksinäni ja minulla oli vihreä ratsastuspuku ylläni. Tänne saavuttuani minä omassa huoneessani vaihdoin ylleni tämän puvun."
"Omassa huoneessasi?" Hugh katsoi häneen hämmästynein silmin. "Täälläkö — omassa huoneessasi, Mora?"
Mora tunsi äidillistä hellyyttä, kun hän kumartui katsomaan näihin hämmästyneisiin silmiin. Tällä kertaa tunsi hän olevansa vanhempi ja viisaampi kuin Hugh. Kokemattomuuden tunne haihtui. Hänen hilpeä mielensä sai hänet naurahtamaan vastatessaan.
"Armaani", sanoi hän. "Tuskinpa voisin tulla kotiin, ellei minulla olisi huonetta mihinkä tulla! Martin näytti minulle sinun äitisi entisen huoneen, ja joka päivä sinun poissa ollessasi hän ynnä minä ratsastimme tänne, pannaksemme kaiken kuntoon sinun paluutasi varten.
"Kaiken kuntoon?" sanoi Hugh. " Minun paluutani varten?"
Mora painoi huulensa hänen hiuksiinsa.
"Minä toivon, että se on sinulle mieleen, jalo herrani", sanoi Mora. "Tule katsomaan."
Mora yritti nousta, mutta väkevin käsin pidätti Hugh häntä. Hänen suuren voimansa täytyi päästä jotenkin purkautumaan, jottei hänen lempeä rakkautensa tukehtuisi siihen. Ehkä hänessä myös äkkiä virisivät hänen soturi-esi-isiensä villit vaistot.
"Minun täytyy kantaa sinua", sanoi hän. "Et askeltakaan sinä sinne kävele. Omat jalkasi toivat sinut kryptaan, muut kantoivat sinut sieltä. Ratsu kantoi sinut kotiin. Mutta omaan huoneeseesi, vaimoni, kannan minä sinut yksin."