Valkoiset sisaret olivat palanneet iltamessusta. Oman kammionsa yksinäisyydessä kulutti nyt jokainen heistä rukouksessa ja mietiskelyssä tunnin, kunnes refektorion kello soisi.
Pylväskäytävään johtava suuri ovi oli avoinna.
Alaprioritar tuli kaukana näkyviin, hän kulki luostarikäytävää alaspäin. Sivuuttaessaan pitkän rivin suljettuja ovia hän käänsi nopeasti päätään puolelta toiselle ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan, painaen korvansa laudoitusta vastaan.
Nyt tuli hän viileästä siimeksestä pylväskäytävän kirkkaaseen päivänpaisteeseen.
Hän ei räpytellyt silmiänsä kuten Mary Antony eukolla oli tapana. Hänen tihrusilmänsä tuijottivat hunnun poimuista yhtä terävästi päivänpaisteessa kuin varjossa.
Kuitenkin ilmeni alapriorittaren eleissä jotakin erikoisen kaihtavaa hänen astuessaan pylväskäytävään. Kuunnellessaan kammioiden ovella oli hän toiminut vain virkansa puolesta, liikkuen nopealla täsmällisyydellä, minkä pitkä tottumus herättää. Nyt hän epäröi; hän pälyili ympärilleen kuin tullakseen varmaksi siitä, ettei kukaan häntä huomannut, ja selvästi piteli hän vasemmassa kädessään jotakin kätkettynä.
Astuen eteenpäin pitkin pylväskäytävää hän istuutui holvikerroksen alla olevalle kivipenkille, josta näkyi nurmikko ja sämpyläsaksan puu; sitten otti hän vaippansa alta esiin kuluneen nahkalaukun, joka ennen oli ollut vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn oma.
Samassa kuului heikko siivensihahdus ja satakieli livahti penkille, tuskin kolmen jalan päähän alapriorittaren kyynärpäästä.
Ylen kirkassilmäinen ja korkeajalkainen oli Mary Antonyn pieni houkkio. Pää kallellaan se tutkivasti katseli aliprioritarta ja huntunsa aukosta tuijotti aliprioritar siihen takaisin.
Täydellinen hiljaisuus teki kohtauksen juhlalliseksi. Ei mitään joutavaa puhetta leipurinpojista ja sämpyläsaksoista. Ei mitään iloisia odotuksen liverryksiä. Saadessaan juustoa alapriorittarelta, jolle tämän antaminen oli vain velvollisuus, lintu otti osaa pyhään toimitukseen. Satakieli oli kuitenkin tullut juustoaan saamaan, ja alaprioritar sitä antamaan.