Nyt alaprioritar verkkaan avasi pussin, otti sieltä muutamia valittuja murusia, ja siroitti ne penkille.
"Kas tässä, lintu", sanoi hän töykeästi. "Minä en voi jättää sinua vaille juustoasi, vaikka tuo hupsu vanhus, joka opetti sinut sitä vaatimaan, ei enää tulekaan tänne. Ota se ja mene tiehesi!"
Tämä oli tavallinen kehoitus.
Siitä pahastumatta — vaikka katse oli ankara ja ääni käskevä — "hupsu pikku maallikko" hilpeästi hyppäsi lähemmä ja nokki innokkaasti. Mitkään ammottavat suut eivät enää odottaneet sen palaamista. Sen poikaset olivat varttuneet ja lentäneet tiehensä. Vihdoin saattoi se herkutella itsekin.
Alaprioritar käänsi selkänsä ja katseli vastakkaista holvikaarta. Hänellä ei ollut mitään halua nähdä linnun iloa.
Silloin tapahtui jotakin omituista.
Nokittuaan kaiken mitä halusi käänsi satakieli kirkkaan silmänsä vieressään istuvaan liikkumattomaan hahmoon, joka saavuttamattomana verhoutui läpitunkemattomaan hiljaisuuteen.
Lukuunottamatta Mary Antonyn kuolinhetkeä ei hänen rakastettu pikku lintunsa koskaan ollut uskaltanut tulla häntä sen lähemmäksi kuin hyppimään penkille ja nokkimaan hänen sormiansa, kun hän sen urhoollisuutta koetellakseen ojensi ne, peittäen niillä juuston.
Mutta kas nyt kuului vain pieni siiven sihahdus ja lintu lehahti alapriorittaren polvelle. Ja kun tämä hämmästyksestä tuskin uskalsi hengittää, hyppäsi se hänen käsivarrelleen ja nokki hiljaa hänen huntuaan.
Silloin suli jotakin alapriorittaren kylmässä sydämessä. Kyyneliä alkoi verkkaan valua pitkin hänen ohuita poskiansa. Hän ei tahtonut liikahtaa eikä senvuoksi nostanut kättään pyyhkiäkseen ne pois, vaan ne putosivat raskaina pisaroina hänen yhteenliitetyille sormilleen.