Vihdoin hän puheli, katkonaisin kuiskein.

"Voi sinä pieni siivekäs olento, joka niin helposti voisit lentää tiehesi luotani! Käytätkö sinä nyt näitä siipiäsi, jotka sinulla on vapauttasi varten, tullaksesi lähemmäs? Tässä korkeiden muurien ja ahtaiden kammioiden kehyksessä ihmiset, joilla ei ole täyttä vapautta, käyttävät sen mikä heillä on kääntyäkseen pois ja paetakseen minun luotani. Jos he saisivat valita, ei ainoakaan valitsisi minun läheisyyttäni… Onko mitään kunniaa niin suurta kuin olla kaikkien pelkäämänä? Onko mikään yksinäisyys niin suuri kuin olla kaikkien vihaama? Tämän kunnian, pikku lintu, minä omistan. Ja myös tämän yksinäisyyden. Kuka siis on käskenyt sinut koettamaan ottaa minulta molemmat?"

Raskaita kyyneliä pisarteli edelleenkin hänen yhteenliitetyille käsilleen; henkinen kärsimys murti hänen kuihtuneita kasvojaan. Kun alapriorittaren jähmettynyt sielu oli sulanut, tunkeutui siihen itsetunnon tutkain ja aiheutti sanomatonta kipua. Mutta kuitenkaan hän ei uskaltanut nyyhkyttää, jottei hänen paisuva povensa peloittaisi pois pikku lintua, joka niin kevyesti oli lehahtanut hänen käsivarrelleen.

Se että tämä pieni elävä olento ilmeisesti luotti häneen, oli ensimäinen oljenkorsi, mihinkä alaprioritar tarttui tänä hetkenä, jolloin katumuksen ja epätoivon synkät vedet kuohuivat hänen päänsä yli — oljenkorsi, joka totisesti oli ylen hauras: kirkas silmäpari, pieni tarttuva jalka, kaksi lepäävää siipeä. Mutta rakkauden ja luottamuksen hauraimmatkin säikeet ovat, kun haaksirikko uhkaa sydämiä, parempia pelastusneuvoja kuin velvollisuuden rautaketjut.

Mutta nyt ruma epäilys valtasi alapriorittaren. Oliko satakieli ahminut kaiken juuston ja tullut hänen luokseen vain pyytämään lisää?

Hyvin hiljaa uskalsi hän kääntää päätään, kunnes hänen kyynärpäänsä luona oleva penkinsyrjä tuli hänen näköpiiriinsä.

Ja ylpeys ja onni lämmitti hänen sydäntään! Kolme — neljä — viisi murusta oli jälellä. Ahmiakseen tai liehitelläkseen tämä pieni villi olento ei vapaasta tahdostaan ollut tullut lähemmäs.

Miksi siis?…

Alaprioritar kuiskasi vastauksen, ja hänen kuiskatessaan alkoivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotaa, mutta nyt ei niissä ollut katkeruutta; tervehdyttävä lähde tuntui puhjenneen hänen sulaneeseen sydämeensä.

Rakkaudestako? Niin, totisesti. Rakkaudesta häneen nämä pienet ruskeat siivet olivat tuoneet hänet lähemmäksi, nämä loistavat silmät olivat pelottomat.