"Rakkaudesta minuun", kuiskasi hän. "Rakkaudesta minuun."
Kun lintu vihdoin livertäen lensi pois, istui alaprioritar yhä liikkumattomana, kuunnellen, kuinka se lauloi iltalauluaan yhä tuolla sämpyläsaksan puussa.
Sitten hän nousi ja pyyhkäsi koskematta jääneet murut takaisin laukkuun. Ja teki sen voitonriemuisesti.
"Rakkaudesta", sanoi hän. "Ei senvuoksi mitä minä sille toin ja annoin, vaan senvuoksi, mitä se luuli minun olevan."
Verkkaan poistui hän pylväskäytävästä, astellen kumartunein päin, kunnes hän pääsi sen tyhjän huoneen avoimelle ovelle, joka oli ollut kunnianarvoisan äidin.
Ennen pitkää tämä huone oli oleva hänen. Puolipäivän aikaan oli hän saanut piispalta sanan, että tämän aikomus oli nimittää hänet priorittareksi niiksi vuosiksi, mitkä olivat kunnianarvoisan äidin virkakaudesta jälellä.
Hän oli tuntenut synkkää iloa siitä, että piispan mahtisana niin oli korottanut hänet tähän korkeaan asemaan, hän kun oli varma siitä, että jos olisi toimitettu tavallinen vaali äänestyslippujen avulla, olisi yksi ainoa nunnakunnan jäsen kirjoittanut hänen nimensä.
Mutta nyt, tässä oudon pehmeässä mielentilassaan hän kuitenkin toivoi, että kun asia huomenna ilmoitettaisiin, niin edes muutamilla kasvoilla näkyisi ilon ja tyytyväisyyden ilme.
Alaprioritar astui kammioon ja sulki oven.
Päivänlaskun loisto sai hänet astumaan kohti läntistä akkunaa. Mutta ennenkuin hän ehti sinne, pysähdytti hänet odottamatta Neitsyen ja lapsen marmoriryhmä.