Nähdessään alastoman lapsen tunsi alaprioritar aina ärtymystä ihmisiä kohtaan, jotka olivat jättäneet sen soveliaasti vaatettamatta. Ehkäpä tämä oli ollut syynä siihen, että hän oli kiireesti katsellut muuanne, kun hänen silmänsä sattuivat lankeamaan priorittaren kammiossa olevaan kauniiseen veistokseen.
Nyt hän ensi kertaa todellakin näki sen.
Hän seisoi tuijottaen; sitten hän polvistui ja koetti ymmärtää.
Hellyys kohosi hänen sydämeensä ja puisti sitä. Syleilevät käsivarret, rakastava rinta, tarkkaavat äidinsilmät, ylevin ihmisrakkaus, jonka välttämättömyys oli virittänyt, pienokaisen riippuvaisuus ja avuttomuus.
Ja eikö ollut sieluja, jotka olivat aivan yhtä avuttomia, ja sydämiä, jotka olivat riippuvaisia myötätunnosta ja hellyydestä?
Prioritar oli ymmärtänyt tämän ja hallinnut rakkauden avulla. Mutta alaprioritar oli katsonut paremmaksi orjantappurat ja vihamielen.
Hänen mieleensä muistui keskustelu, joka hänellä oli ollut pari päivää aikaisemmin priorin ja kappalaisen kanssa, kun nämä olivat tulleet neuvottelemaan hänen kanssaan nunnakunnan tulevaisuudesta. Puhuessaan entisestä priorittaresta lausui priori: "Oli kuin hän aina olisi ollut erikoinen olento, kulkenut tähtien tasalla; ja kuitenkin hän oli ylitsevuotavan täynnä inhimillisen ystävyyden rieskaa ja myötätunnon parantavaa voidetta." Sitten hän oli kysynyt alapriorittarelta, tunsiko tämä pystyvänsä astumaan hänen jälkiään. Kysymyksen loukkaamana oli alaprioritar tähän vastannut happamesti: "Ei, minä en osaa kulkea pitkin linnunrataa!" Johonka isä Benedict, synkillä kasvoillaan äkillinen hyväksynnän välähdys, oli huomauttanut: "Tosiaankin — meidän oivallinen alapriorittaremme ei tunne linnunrataa! Hän on orjantappuravitsa, joka on ankarasti kurittanut sisarten arkaa lihaa. Hän on nokkosvuode, josta väsyneinkin siirtyy muualle lepäämään."
Nämä hyväksyvät sanat olivat tarkoitetut miellyttämään, ja ensin olivat ne liehitelleet alaprioritarta. Mutta silmäys priorin ystävällisiin kasvoihin oli herättänyt hänessä tunnon, kuin olisi hän yhdessä isä Benedictin kanssa suljettuna johonkin peloittavaan omatekoiseen kiirastuleen, tai jopa helvettiin, missä sääli, armahtavaisuus ja rakkaus olivat tuntemattomat.
Ehkäpä tämä oli se hetki, jolloin priorittaren mielenmuutos todellisuudessa oli alkanut, sillä isä Benedictin peloittava, mutta todenperäinen kuvaus hänen menettelytavoistaan ja hallinnastaan palasi nyt voimakkaasti hänen mieleensä.
Ojentaen tutisevan kätensä hän kosketti pienokaisen jalkaa.