"Anna minulle hellämielisyyttä", lausui hän, ja nöyrä anonta kuului hänen äänessään. Kyynelvirta pehmitti hänen tylyjä kasvonpiirteitään.
Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen pienokainen näytti iloiselta.
Alaprioritar astui akkunan ääreen. Pyöreä ja veripunainen aurinko, joka juuri tällä hetkellä heijastui Hugh d'Argentin kilvestä, oli vaipumaisillaan taivaanrannan alle. Kun se ensi kerran nousi, oli alkava se päivä, joka näkisi hänet Worcesterin Valkoisten sisarten priorittarena.
Hän kääntyi priorittaren tyhjään valtatuoliin päin. Kävellessä tuomiokirkkoon ja takaisin hän oli aikonut yksin tulla tähän huoneeseen ja istuutua tuoliin, joka jo oli oleva hänen. Mutta nyt outo nöyryys pidätti häntä. Langeten polvilleen tyhjän tuolin eteen hän ojensi ristityt kätensä taivasta kohti.
"Oi Jumala", lausui hän. "Minä en ole arvokas asettumaan hänen paikalleen. Minun sydämeni on kylmä ja kova, minun kieleni on usein julma, henkeni näykkivä. Mutta lintu ja pienokainen ovat opettaneet minulle jotain, ja mitä minä en tiedä, opeta sinä se minulle. Luo minuun uusi sydän, oi Jumala, ja anna minulle uusi vahva henki. Salli minun seurata edeltäjäni laupeita jälkiä, ja hallita, kuten hän hallitsi, rakkauden avulla, joka ei koskaan petä."
Ja kumartuen maahan suuteli hän paikkaa, missä priorittaren jalka tavallisesti lepäsi.
Aurinko oli painunut etäisten kukkuloiden taa, kun alaprioritar nousi polviltaan.
Sanomaton rauha täytti hänen sielunsa. Hän oli rukoillut, mainiten nimeltä kunkin nunnakunnan jäsenen, ja rukous oli lahjoittanut hänelle rakkautta heitä kutakin kohtaan.
Ah, jospa he saisivat huomata ennen huomispäivää, että orjantappurain sijasta odotti heitä myrttipuu.
Tämän toiveen täyttäessä alapriorittaren sydämen hän kiiruhti käytävää pitkin ja soitti luostarin kelloa.