* * * * *
Tällä hetkellä seisoi Mora huoneessaan katsellen yli pengermän, laakson ja metsän, minne aurinko oli häipynyt taivaanrannan taa, jättäen jälkeensä syvän sinipunaisen hehkun, joka ylhäällä suli heleään sineen, missä äsken sytytetyn lampun lailla kirkkaana loisti iltatähti.
Hugh'n käsivarret olivat yhä kiertyneinä hänen ympärilleen. Heidän seistessään yhdessä akkuna-aukossa nojasi Mora hänen rinnalleen. Hänen voimansa virtasi Moraan. Hänen rakkautensa viritti Morassa ihmeellisen hyvänolon ja kodikkuuden tunnon.
Äkkiä Mora kohotti päätään kuin kuunnellakseen.
"Vait!" kuiskasi hän. "Minä olen kuulevinani luostarin kellon."
Hugh'n käsivarret kiertyivät tiukemmin hänen ympärilleen.
"Ei, rakkaani", sanoi hän. "Luostarin äänillä ei ole mitään sijaa minun kotini sopusoinnussa."
Mora käänsi katseensa häneen.
Hänen silmänsä olivat lemmestä raukeat, mutta niissä loisti sisäinen valo.
"Armaani", sanoi hän — kiiruhtaen rauhoittamaan Hugh'n, sillä tämän katseessa näkyi levoton kysymys — "minä olen tullut sinun luoksesi saadakseni ilolla antautua sinulle rajoituksitta, tavalla jota en ole uneksinutkaan ja jota tuskin vieläkään ymmärrän. Mutta, Hugh, mieheni, ihmisellä, joka on tuntenut luostarin rauhan, on aina olevan sisimmässään pyhäkkö, missä rukouksen ja valvonnan ääni häntä kutsuu. Minä en silti ole vähemmän sinun — ei, pikemminkin olen vain täydellisemmin sinun senvuoksi, että kun ensi kerran seisoimme yhdessä huoneessamme, kuulin minä luostarin kellon."