Prioritar halveksi peräti persoonallista pelkoa; ja ellei Mary Antony ollut yhdeksänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen karaistunut paremmin salaman ja ukkosen synnyttämää kauhua vastaan, ei prioritarta haluttanut kohdella häntä erikoisen kärsivällisesti. Hän puhui jyrkällä äänellä.
"Mitä ajatteletkaan, Mary Antony? Mistä tämä sopimaton kiire? Miksi hyökkäät tällä tapaa minun kammiooni — ollenkaan koputtamatta, vähääkään vartomatta, kunnes käsken käymään sisään? Onko myrskyn haltia kintereilläsi? Häpeä toki!"
Vastaukseksi Mary Antony kykeni vain avaamaan nyrkkiin puristuneen kouransa, jolloin kaksikymmentä hernettä putosi rapisten permannolle kiitäen kilvan kunnianarvoisan äidin kammiota pitkin.
Prioritar rypisti otsaansa kyllästyen äkkiä noihin herneleikkeihin.
"Ovatko sisaret palanneet?" hän tiedusti.
Mary Antony ryömi likemmäksi, pudotti kädestään avaimen ja tarttui molemmin käsin priorittaren kaapuun, ei kohottaakseen sen lievettä huulilleen, vaan takertuakseen siihen ikäänkuin suojaa, etsien.
Avaimen helähtäessä lattiaan repäisi polveileva tulisäilä taivaan halki.
Kun sitä seuraava jyrinä häipyi kiiriskellen kaikuna etäisistä kukkuloista, kohotti vanha maallikkosisar kasvonsa.
Hänen huulensa liikkuivat, ikenet kalisivat vastatusten; silmissä pälyvä pelko anoi apua.
Tällöin priorittarelle alkoi selvitä, että tässä oli vaikuttamassa muutakin kuin rajuilman synnyttämä pelko.