Vähäistä ennenkuin kello soi kutsuen nunnia järjestymään kulkueeksi pylväskäytävään, oli sisar Seraphine selittänyt, ettei kyennyt kävelemään, ja pyytänyt lupaa jäädä kotiin. Prioritar huomasi epäilevänsä sisar Seraphinen äkillistä pahoinvointia; tämä näytti kyllä punehtuneelta ja kiihtyneeltä, mutta muuten ei hänessä ilmennyt mitään tavallisia taudin oireita.
Koska kunnianarvoisaa äitiä ei kuitenkaan haluttanut saada mahdollisesti kolmaskin potilas vastattavakseen, antoi hän sisar Seraphinelle luvan jäädä, mutta katsoi myöskin parhaaksi pysyä itse kotona jättäen kulkueen johdon sisar Mary Rebeccalle, joka oli toipunut taudistaan.
Niin kunnianarvoisan äidin onnistui pidättää sisar Seraphine seurassaan toisten nunnain ollessa poissa antamalla hänelle sakramentarioiden käännöksiä jäljennettäviksi pergamenttikaistaleille melkein siihen hetkeen saakka, kuin Valkoisten sisarten oli määrä palata iltamessusta, jolloin hän lähetti sisaren kammioonsa rukoilemaan ja mietiskelemään.
Yksin jäätyään prioritar tarkasteli jäljennöksiä, jotka olivat kyllä kutakuinkin luettavia, mutta erosivat surkeasti hänen omasta kauniista työstään. Hän huoahti, laski ne syrjään ja nousi astelemaan huoneessaan, pohtien, miten sopivimmin kohtelisi tuota sievää, mutta oikullista nunnaa.
Kaksi selvää syytä sai priorittaren epäilemään sisar Seraphinea: ensiksikin se seikka, että hän oli kutsunut "Wilfrediä" avukseen ja tunnustanut odottaneensa, että tämä tulisi ja ryöstäisi hänet, ennenkuin hän ennätti tehdä lopullisen valansa; toiseksi se, että hän oli koettanut levitellä pahoja huhuja vanhasta maallikkosisaresta Mary Antonysta. Prioritar mietiskeli, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, jotta sisar Seraphine saatettaisiin parantamaan mielensä.
Astellessaan edes ja takaisin, kaivaten tietämättään sitä jokapäiväistä ruumiinliikuntoa, minkä matka tuomiokirkkoon tarjosi, huomasi prioritar äkkiä kammionsa pimenevän. Ikkunan ääreen käyden hän näki taivaan tummentuneen ukkospilvistä, Niin nopeasti nousi rajuilma, että kirkkaan kesäisen luonnon ylle näytti äkkiä siirtyneen tumma purppuraverho.
Linnut kirkuivat ja syöksyivät ohitse kiireisin siivin; sitten ne pesäänsä päästyään vaikenivat. Koko luonto tuntui pidättävän henkeään, vartoen ensimmäistä leimahdusta ja ensimmäistä ukkosen jyrähdystä.
Seisoen yhä ikkunan ääressä prioritar mietti, olivatko nunnat jo ennättäneet palata ja siirtyä kammioidensa suojaan. Maanalaisessa käytävässä he eivät huomaisikaan sitä; mutta heitä ei miellyttänyt kulkea pylväskäytävää pitkin myrskyn raivotessa.
Prioritar kummasteli, ettei ollut kuullut kellon ilmoittavan heidät palanneiksi ja julistavan rukouksen ja äänettömyyden hetken koittaneen. Ja miksi ei Mary Antony ollut tuonut avainta ja käynyt tekemässä tavallista ilmoitustaan?
Aikoen ottaa tästä selkoa hän kääntyi ikkunasta juuri kuin tulinen käärme piirsi taivaalle huikaisevan viirun. Seurasi jyrähdys; ja samassa tuokiossa lennähti kammion ovi auki ja vanha Mary Antony kompasteli hengästyneenä sisään unohtaen koputtaa, jääden polvistumatta, odottamatta kehotusta ryhtyä puhumaan, molemmat kädet ojennettuina, toinen tiukkaan puristettuna, toinen isoa avainta pidellen. "Voi, kunnianarvoisa äiti!" hän puhui läähättäen. Sitten tuon rakastetun hahmon ankara tyytymättömyys sai hänet vaikenemaan. Hän vaipui polvilleen, tuhkankarvaisena ja vavisten.