Prioritar vaikeni.
Olento seisoi käsivarret ristissä, liikahtamatta, nojautuen seinään. Tässä liikkumattomassa äänettömyydessä oli jotain, mikä ei priorittaren mielestä soveltunut hänen käsitykseensä Mary Seraphinen "Wilfred serkusta".
Tuollaista miestä ei käynyt uhkauksin pelottaminen. Priorittaren uhkaus singahti takaisin ikäänkuin hän olisi lennättänyt sen kiviseinää kohti. Hän yritti toista keinoa.
"Minä tunnen teidät, Sir Wilfred", hän sanoi. "Ja tiedän, mistä syystä olette täällä. Te olette tullut houkuttelemaan tai ehkäpä, jos mahdollista, väkipakolla viemään mukananne erään meidän joukostamme, joka on vasta äskettäin tehnyt lopullisen valansa. Oli aika — eikä se ole kovinkaan kaukainen — kun te olisitte voinut tehdä tyhjäksi hänen halunsa etsiä ja löytää parhainta ja korkeinta. Mutta nyt olette tullut liian myöhään. Ei yksikään Taivaan Morsian palaa korkeasta asemastaan. Hän on tehnyt valintansa. Hän alistuu kohtaloonsa; ja niin, herra ritari, on teidänkin tehtävä."
Sade oli lakannut. Myrsky oli tauonnut. Päivänvalo virtasi tulvana kammioon.
Vielä kerran ryhtyi prioritar puhumaan, ja hänen äänensä oli lempeä.
"Tiedän, että tämä on teille surkea pettymys. Te antauduitte suureen vaaraan, te panitte paljon alttiiksi. Kuinka kauan olette suunnitellut tätä tunkeutumista, sitä en tiedä. Teidän huonon aikeenne on tehnyt tyhjäksi uskollisuudellaan muuan vanha vaimo, iäkäs maallikkosisaremme Mary Antony joka ei jätä koskaan laskematta Valkoisia sisaria heidän lähtiessään ja palatessaan ja joka kävi heti ilmoittamassa minulle, että palanneita oli yksi enemmän kuin lähteneitä.
"Ettekö huomaa tässä Jumalan kättä? Ettekö tahdo katuvana kumartua Hänen eteensä tunnustaen synniksi sen, mitä aiotte tehdä?"
Huntuun verhottu pää kohosi korkeammalle, ikäänkuin ylväin elein ilmaisten epäyksensä. Samassa tuokiossa liukui hilkka hiukan syrjään, ja laiha ja ruskea miehen käsi kohosi pitelemään sitä.
Prioritar katsoi pitkään tuota laihaa, ruskeata kättä.