"Takaisin!" huudahti prioritar. Mutta käsi oli jo siirtynyt tikarin kahvasta. "Älä käy lähemmäksi", hän käski.
Sitten hän vaipui tuoliinsa levittäen vapisevat kätensä jalopeurain veistetyille harjoille.
Yhä vaieten ritari laski käsivartensa ristiin rinnalle.
Näin he tuijottivat toinen toiseensa jonkin ajan — nuo kaksi, jotka olivat kahdeksan vuotta sitten lausuneet toisilleen jäähyväiset huulet huulia vastaan painuneina ja käsivarret voimakkaaseen syleilyyn jännittyneinä, lemmen puhtaan intohimon kuohuttamina, kuvana sydänten liitosta, jonka uhkaava ulkonainen ero teki vain kiinteämmäksi.
Ritari katseli edessään olevan jalon naisen huulia; ja hänen katsellessaan nuo lujat huulet värähtivät, vapisivat, avautuivat —
Sitten — vuodet vierivät taaksepäin —
* * * * *
Kuutamo valaisi muurinsakaroita. Ratsut pureskelivat kuolaimiaan alhaalla linnanpihassa. He olivat kiivenneet ylimpään torniin voidakseen erota toisistaan niin lähellä tähtiä kuin suinkin ja jotta neito saattaisi toisilta rauhassa nähdä ritarinsa ratsastavan tiehensä.
Kuinka säteilevältä hän näyttikään heleän vihreässä samettivaipassaan, rinnalla ja vyössä jalokiviä, kärpännahkavaippa olkapäillä riippuen. Mutta kaikkia jalokiviäkin kirkkaampina säteilivät lemmen ja kyynelten täyttämät silmät; ja pehmeätä samettia pehmeämpänä oli tukka, joka peitti hänet kultaisena harsona. Ritarin kietoessa käsivartensa neidon ympärille se valui hänen käsilleen.
Vaieten hän seisoi katsellen syvälle neidon silmiin.