Alhaalla he kuulivat Martin Goodfellow'n kutsuvan asemiehiä.
Vapautettuaan huulensa neito puhkesi puhumaan.
"Sinä palaat minun luokseni, Hugh", hän virkkoi. "Saraseenit eivät surmaa sinua, eivät haavoita sinua, eivät koskekaan sinuun. Minun lempeni on aina oleva sinun ympärilläsi hopeakilpenä."
Hän kietoi ritarin ympärille voimakkaat nuoret käsivartensa, jotka olivat pitkät ja notkeat, vastaten kiinteällä syleilyllä tämän syleilyyn.
Ritari täytti kätensä hänen pehmeillä suortuvillaan, puristaessaan häntä lähemmäksi itseään.
"Tahtoisin jättää sinut tänne vaimonani, ei neidoksi. Kunpa olisin saanut ensinnä naida sinut, niin keveämmällä mielellä lähtisin nyt."
"Vaimona tai neitona", vastasi tyttö kohottaen kasvonsa, "joka tapauksessa kuulun kokonaan sinulle. Lähde kevein sydämin, oma rakas mieheni, sillä siinä ei ole mitään erotusta. Neitona tai vaimona kuulun sinulle, en kenellekään toiselle, ja kuulun ikuisesti."
"Jääkööt nämä viime sanoiksi, jotka kuulen sinun lausuvan", mutisi ritari tavoitellen huulillaan hänen suutaan.
Sitten vähäistä myöhemmin, seisoessaan ritaria ylempänä tornin rappusilla, hän kumartui ja puserti kätensä hänen päänsä ympäri työntäen sormensa hänen tiheään tukkaansa.
"Neitona tai vaimona", hän virkkoi, ja hänen äänensä oli nyt vakava, syvä ja hellä; "lienen neito tai vaimo, niin Jumala tietää, että kuulun yksin sinulle." Sitten hän puristi ritarin kasvoja rintaansa vastaan. "Yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti", hän virkkoi; ja ritari tunsi syvän nyyhkytyksen paisuttavan hänen rintaansa.