Kiireesti kääntyen ritari riensi sitten kiertoportaita alas, saapui linnanpihaan, nousi satulaan ja ratsasti Norellen linnan portista ulos havumetsään; ja niin edelleen etelään seuraamaan kuningastaan, joka oli jo lähtenyt suurelle ristiretkelle.
Ja ratsastaessaan, milloin kuutamossa, milloin varjossa, hän näki aina nuo suloiset huulet, jotka värisivät, tunsi aina tuon nyyhkytyksen pehmeän paisunnan ja kuuli matalan äänen niin hellänä sanovan: "Kuulun yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti."
* * * * *
Ja nyt —
Prioritar istui valtatuolissaan.
Joka hetki hänen kasvonsa kävivät tyynemmiksi ja ankarammiksi.
Ritari antoi katseensa levätä sormilla, jotka muinoin pujottausivat niin hellinä hänen hiuksiinsa.
Prioritar kätki ne skapularionsa alle, ikäänkuin hänen katseensa polttaisi niitä.
Hän loi katseensa rintaan, jota vastaan hänen päätänsä oli painettu.
Jalokiviristi kimmelsi sillä kohtaa, missä hänen kasvonsa olivat levänneet kätkettyinä.