"Viimein minut tuotiin takaisin leiriin hourailevana ja henkimenossa. Frida serkku, joka vartosi siellä aikansa koittavan, palautti minut hoidollaan takaisin elämään ja koetti voittaa itselleen (häpeän sitä sanoa) rakkautta, jota sinä olit hyljeksinyt. Tarpeetonta on kertoa sinulle, että Frida serkku pettyi. Kuningatar itse melkeinpä käski minun naida lempi-hovinaisensa. Kuningatar itse sai tuta, että hän saattoi vallita englantilaisen soturin elämää, mutta ei hänen rakkauttaan.
"Taisteluun palattuani huomasin eräänä päivänä joutuneeni saarroksiin, minut iskettiin maahan ja jäin vangiksi, mutta jalomielisen vihollisen valtaan.
"Sitten seurasi sarja seikkailurikkaita vuosia; minä pääsin pakenemaan, harhailin kaukaisissa maissa, elin omituisten ihmisten parissa. Monta kuukautta vietin eräässä vuorivarustuksessa viisaan hebrealaisen rabbin seurassa, joka opetti minua pyhiä kirjojaan tuntemaan; ne ulottuivat kaiken alkuun, ennenkuin maailmaa vielä olikaan, mutta arvostelivat silti älykkäästi nykyisyyttä ja loivat omituisen valon vastaisuuteen. Merkillinen mies; viisas kuten kaikki tuon valiorodun jäsenet, ja uskollinen ystävä. Hän teki paljon parantaakseen haavani ja voittaakseen minut takaisin terveeseen elämään.
"Myöhemmin elin toista vuotta hurskaiden munkkien luona erämaan luostarissa, korkealla kallioiden keskellä; kunnon isiä, jotka uskoivat kreikan ja latinan olevan kaikkein varminta voidetta murtuneelle hengelle ja saivat minut syvästi perehtymään apostolien kirjoituksiin ja kirkon opetuksiin. Mutta kuinka he koettivatkin parastaan, en voinut sittenkään tuntea olevani kutsuttu viettämään elämäni luostarin keskeytymättömässä levossa. Me olemme soturi- ja eränkävijärotua, miehiä, joille sukuylpeys ja rakkaus kotiliettä kohtaan ovat alkeellisimpia vaistoja.
"Vaellettuani vielä pitkältä ja kestettyäni vaihtelevia seikkailuita minä sain omituisen sattuman kautta kuulla isäni kuolleen ja äitini murehtivan yksinäisyydessä. Ja niin tämän vuoden alkupuoli tapasi minut Englantiin saapuneena — minut, jonka useimmat luulivat jo aikoja sitten kuolleeksi; vaikka Martin Goodfellow, löytämättä minusta mitään jälkeä Palestiinassa, oli palannut Cumberlandiin ja pysynyt lujana uskossaan, että vielä olin elossa, joskin vankina, ja pääsisin jonakin päivänä pakenemaan ja palaisin kotiin.
"Minä riensin kiireimmiten linnaamme nevojen keskelle, tietäen äidin sydämen siellä odottavan, sillä äidit eivät herkeä koskaan odottamasta ja toivomasta. Ja kun ratsastin linnaa kohti, niin jopa lensivät isot portit sepposen selälleen; talo odotti herraansa; äiti seisoi kynnyksellä poikaansa tervehtiäkseen. Ah, ihanalta tuntui olla jälleen kotona — vaikkakin maassa, missä minun naiseni synnytti lapsia toiselle miehelle.
"Me vietimme muutaman onnellisen päivän yhdessä, äiti ja minä. Sitten — täyttyneiden toiveiden tuottama riemu jouduttaa toisinaan nopeammin toiseen maailmaan kuin raskain murhetaakka — hän siirtyi tuskaa tai tautia tuntematta, hymyillen ikuiseen uneen; hän poistui — jättäen kotini autioksi.
"Hän ei tietänyt minun kihlanneen sinut, sillä nimeäsi ei mainittu puheissamme, koska perheittemme välillä vallitsi vielä tuo vanha vaino ja minusta tuntui vastenmieliseltä tuhota kokonaan hänen toivomuksensa, että naisin Alfridan. Mutta häneltä sain kuulla, että Frida serkku makasi kuolemaisillaan kartanossaan, lähellä Chesteriä, saatuaan itämailla jonkin hivuttavan taudin.
"Kevään osoittaessa ensimmäisiä elonmerkkejä metsissä ja kedoilla minussa heräsi halu ratsastaa etelään hoviin ilmoittaakseni kuninkaalle palanneeni kotiin; kuitenkin viivyttelin matkaa, sillä tuntui omituisen vastenmieliseltä liikkua seuduilla, missä saatoin kohdata Humphryn ensimmäisessä tien mutkassa. En ollut varma siitä, että tavatessamme voisin surmaamatta sivuuttaa hänet, miehen, joka oli varastanut minulta morsiameni.
"Huhtikuu sai kevään puhkeamaan varhain kukkaan; ja toukokuun ensimmäisenä minä lähdin matkalle Windsoria kohti.