Tämän tehtyään ritari vaikeni; ja tuon pitkän tasaisen esityksen jälkeen hänen äänensä vaikeneminen synnytti hiljaisuuden, joka tuntui saattavaa itse ilmankin jännityksestä jäykistymään.
Ei kertaakaan ollut prioritar keskeyttänyt häntä. Hän oli istunut liikahtamatta, katse kertojan kasvoihin kiintyneenä, puristaen käsillään tuolinsa kädennojia. Tarina ei ollut vielä lähimailleenkaan lopussa, kun hänen surulliset silmänsä olivat jo täyttyneet tulvilleen ja kyyneleet vuotivat hänen poskiaan pitkin ja putoilivat rinnan ristille.
Kun ritari oli kertonut kaiken, kun tuo syvä, miehekäs ääni — milloin päättäväisenä, milloin kiihkeänä, milloin hurjaa suuttumusta väristen, mutta aina hellänä hänestä puhuessaan — viimein vaikeni, silloin prioritar kamppaili mielenliikutustaan vastaan ja voitti sen. Sitten, niin pian kuin saattoi varmasti luottaa ääneensä, hän puhkesi puhumaan.
XII luku
VOI MEITÄ POLOISIA!
Lopulta prioritar puhui.
"Voi", hän virkkoi, "voi meitä poloisia! Kuinka julmaa, kuinka hirvittävän julmaa!"
Hänen äänensä, joka oli niin suloinen ja hellä, mutta niin toivoton lohduttomassa surkuttelussaan, kouristi ritarin sydäntä kuin kylmä käsi.
"Mutta, armaani, minähän olen löytänyt sinut", hän sanoi ja vaipuen toiselle polvelleen tämän jalkain juureen hän ojensi kätensä peittääkseen niillä priorittaren molemmat kädet. Mutta prioritar oli häntä nopeampi. Hän kätki kätensä skapularionsa suojaan. Ritarin ruskeat sormet sulkeutuivat jalopeurain pään ympärille.
"Älä koske minuun", virkkoi prioritar.