Mutta tuntiessaan tukan käsiensä alla hän ei voinut olla pehmeästi silittämättä sitä ja pujottamatta sormiaan hyväilevästi sen kähäräiseen tiheikköön.
Silloin hänen sydämensä seisahtui, sillä äkkiä kuuli hän hiljaisuudessa värähtävän nyyhkyn.
Huudahtaen hän kumartui ja veti ritarin puoleensa painaen tämän päätä ensin polviinsa, sitten taipuen alemmaksi pusertaakseen sen rinnoilleen. Kun ritarin voimakkaat käsivarret sitten kietoutuivat hänen ympärilleen, hän hellitti otteensa ja, ritarin noustessa seisoalleen, pujotti käsivartensa hänen kaulaansa ja antautui hänen syleilyynsä.
Ritarin huulet tapailivat hänen huuliaan, ja vastustelematta hän luovutti ne suudeltaviksi. Voimakkaat kädet kannattivat häntä, ja tuntien niiden väkevän pakotuksen hän takertui vain yhä tiukemmin ystäväänsä.
Kauan he seisoivat täten. Tuossa syleilyssä haihtui heistä elämänpituinen tuska, syntyi elämänpituinen auvoisuus — syöksähtäen se kehittyi kypsyyteensä tuoden kerallaan äärimmäisen täyttymyksen tunteen. Mitä suloisin luottamus ja varmuus täytti heidät valtavana, ilo niin täydellinen, että vastaisten vuosien yksitoikkoinen sarja tuntui siinä tuokiossa menettäneen kaiken merkityksensä.
Heidän ympärillään vallitsi täydellinen pimeys, haudanhiljaisuus, mullan raskas tuntu, haudan kostea koleus.
Mutta heissä virtasi elämä kuohuvana, tuon tuokion kestäessä, heissä vallitsi aavistamaton riemu, rakkaus, jonka veroista ei voinut kuvitellakaan.
Sitten —
Ritarin kaulaan kietoutuneet kädet irroittuivat, hellittivät otteensa, vaipuivat hiljalleen alas.
Hän päästi vapaiksi priorittaren huulet, ja ne irtausivat kosketuksesta.