"Niin", hän virkkoi, "niin. Jäähyväiset todellakin — tällä hetkellä — ainiaaksi."
Synkeä epätoivo siinä äänessä, joka vielä muutama hetki sitten oli värissyt rakkautta ja toivoa, kouristi priorittaren sydäntä.
Hän kurotti yhä käsiään ikäänkuin torjuakseen ystävää luotaan.
"Voi, Hugh", hän huudahti kimeästi, "sääli minua ja lähde! Ole armelias ja poistu joutuin!"
Ritari kuuli hänen äänessään sävyn, jota siinä ei ollut varemmin ilmennyt. Mutta hän rakasti vilpittömästi; sen vuoksi hän hillitsi lujasti omaa tuskaansa.
Asettaen lyhdyn maahan hän laskeutui toiselle polvelleen priorittaren eteen.
"Jää hyvästi, rakkauteni", hän virkkoi. "Pyhä Neitsyt suokoon sinulle lohtua; ja antakoon Taivas minulle anteeksi sen, että olen häirinnyt sinun rauhaasi."
Hän kohotti priorittaren kaavun lievettä ja painoi huulensa sitä vastaan.
Näin hän viipyi polvillaan tuokion ajan, tumma pää painuneena.
Vitkaan, vitkaan prioritar antoi käsiensä vaipua, kunnes ne laskeutuivat kevyesti kuin putoavat syyslehdet — murheelliset syyslehdet — hänen päänsä päälle, siunaukseen ja jäähyväisiksi.