Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi, otti käteensä lyhdyn ja lähti yksinäiselle matkalleen takaisin luostarin ovea kohti.
XV luku
MARY ANTONYN RUKOUS.
Kun prioritar lähti ritarin kera toivioretkelleen tuomiokirkkoon, hän sulki kammionsa oven tietäen, että täten ei kukaan huomaisi hänen olevan poissa; sillä jos joku ovelle koputettuaan jäi vastausta vaille tai ripaa vääntäessään havaitsi sen lukituksi, silloin hän rientäisi tiehensä sen enempää tiedustelematta arvellen, että jokin erikoinen hartaushetki tai tutkimustyö vaati jättämään kunnianarvoisan äidin rauhaan.
Tyhjän kammion ilma, jonka viimeksi kulunut tunti oli kyllästänyt niin oudoilla ristiriitaisuuksien ja intohimon voimilla, lauhtui keskeytymättömän hiljaisuuden lepoon.
Madonna hymyili ylevän kirkkaasti pyhälle Pienokaiselleen. Kuollut Kristus riippui pää painuksissa hyljättynä puisessa ristissään. Raskaat, mustaan ja hopeaan sidotut nidokset lepäsivät koskemattomina pöydällä; ja piispan tuoli oli tyhjä — se oli tuota pakottavaa tyhjyyttä, joka saattaa tyhjän tuolin näyttämään siltä, kuin joku näkymätön istuja täyttäisi sen. Hiljaisuus oli täydellinen.
Mutta hetken kuluttua alkoi sisäsuojasta kuulua merkillisen laahustavaa ääntä, ikäänkuin jotakin jäykkää ja turtunutta pyrkisi pääsemään liikkeelle.
Sitten ilmestyi ovelle omituinen olento, jonka kuihtuneet kasvot olivat tuskan ja kauhun vääntämät. Se oli vanha Mary Antony, joka piti lihakirvestä tutisevissa käsissään ja tuijotti kalisevin ikenin tyhjään kammioon.
Tuo uskollinen sielu oli kaikesta huolimatta päättänyt, ettei jumaloitu kunnianarvoisa äiti saisi lähteä kohtaamaan vaaroja — haudantakaisia tai ruumiillisia — yksinään ja suojatta.
Kiiruhtaen keittiöpuolelle hän oli antanut määräyksen, ettei illallista pitänyt tarjota, ennenkuin kunnianarvoisa äiti itse soittaisi kelloa.