Siepattuaan sitten käteensä lihakirveen, koska se oli hirvittävin ase, mikä oli saatavissa, ja varmaankin kaikkein sopivin herättämään kammoa sisar Agathan aavesydämessä, riensi Antony eukko takaisin käytävään.
Ryömien portaita pitkin, hapuillen tuekseen seinää hän oli ennättänyt niiden päähän juuri parahiksi nähdäkseen hämärässä etäisyydessä kahden, pitkän valkoisen olennon seisovan vastakkain.
Lihakirvestään puristaen, kauhun jähmettämänä hän oli tarkannut näitä, kunnes ne alkoivat siirtyä häntä itseään kohti käyden kunnianarvoisan äidin kammioon päin. Ne olivat vielä kolmisenkymmenen kyynärän päässä, holvikäytävän puoleisessa osassa sisäkäytävää. Antony eukko itse seisoi lähellä avointa ovea.
Hän oli livahtanut siitä sisään kenenkään kuulematta tai näkemättä, kauhistuneena mustana varjona, mutta silti urheana, sillä olihan hänellä mukanaan lihakirves. Olisihan hän voinut kääntyäkin ja paeta takaisin portaita myöten pyrkimättä juuri siihen paikkaan, minne tiesi kunnianarvoisan äidin johtavan tuon pitkän haamun, aikoja sitten kuolleen Agatha sisaren, joka oli viisikymmentä vuotta haudassa maattuaan saavuttanut kerrassaan pelottavan ko'on! Mutta urheana ja uskollisena vanha Antony oli kiiruhtanut sisäsuojaan ja painautunut siellä erääseen nurkkaan, valmiina huutamaan apua tai iskemään lihakirveellään, jos tarve vaatisi.
Siitä johtui, että tämä vanha tarinaseppä oli pakostakin joutunut kuuntelemaan todellista tarinaa niin järkyttävää, niin jännittävää, että hänen oli täytynyt työntää kirveen puisen varren pää suuhunsa, jotta ei puhkeisi ylistämään tuota jaloa ritaria, neuvomaan tätä hädässä tai syytämään siunauksia hänen aikeilleen. Joka kerta kuin Eleanor ja Alfrida mainittiin, hän heristi nyrkkiään ja kouristi ilmassa vanhoja sormiaan ikäänkuin kuristaakseen jonkun. Ja kun kirjuri-sanansaattaja, saapuessaan tapaamaan Lady Alfridaa — joka, kiitos olkoon Pyhän Luukkaan, makasi siihen aikaan henkimenossa — kohtasi ritarin vartomassa, köydensilmukka tukevaan oksaan ripustettuna, silloin Antony eukko oli laskenut kädestään lihakirveen voidakseen paremmin hykertää käsiään äänettömässä ilossaan; ja kun ritari ratsasti tiehensä jättäen miehen keikkumaan, oli Antony kuiskannut "Sämpyläsaksa! Sämpyläsaksa!" ja sitten painanut kätensä suulleen huojutellen ruumistaan perin hilpeänä. Kun ritari oli maininnut, että häntä nimitettiin "hurmepukuiseksi ritariksi", oli Antony eukko hätkähtänyt; sitten hän oli heristänyt sormeaan kohti ovea, kuten hänen tapansa oli viipottaa sitä punarinta-satakielelle, ja avannut laukkunsa etsiäkseen juustonpalasia. Mutta pian oli tarina jälleen kahlehtinut hänet, ja nykyisyyden unohtaen hän oli siirtynyt takaisin romantiikan valtakuntaan.
Vasta sitten kun ritari oli herennyt puhumasta ja kunnianarvoisan äidin surullinen ääni osui Antony eukon korviin, käsitti tämä tarinan todellisen merkityksen. Sen jälkeen oli tuska ja kauhu raadellut hänen sydäntään. Kun he polvistuivat yhdessä madonnan eteen kasvot tämän puoleen kohotettuina, oli Mary Antony ryöminyt kurkistamaan. Hän oli nähnyt heidät polvillaan — jalona parina — oli nähnyt priorittaren tarttuvan vierustoverinsa käteen ja puristavan sitä; sitten hän oli ryöminyt takaisin ja kaatunut murtuneena pitkäkseen, jääden virumaan lattialle.
Refektorion kellon helinä oli herättänyt hänet, horroksista parahiksi kuulemaan ritarin hartaan rukouksen, kun tämä oli yksinään polvillaan Neitsyen alttarin ääressä.
Kun sitten ritari ja prioritar olivat poistuneet, oli Mary Antony noussut, nostanut lihakirveensä tutisevin käsin ja seisoi nyt aivan hämmentyneenä tyhjää kammiota katsellen.
Lopulta hänelle alkoi selvitä, että hänet oli aseineen teljetty kunnianarvoisan äidin kammioon, hänet, joka oli saanut nimenomaisen määräyksen lähteä keittiöön ja viipyä siellä. Niin suunnattomasti hän tunsi rikkoneensa menettelemällä vastoin kunnianarvoisan äidin määräystä, että oli vaistomaisesti tukahduttanut kaikki huudahduksensa ja liikkunut äänettömästi, jotta ei joutuisi ilmi.
Mutta nyt häntä ei huolettanut oma arveluttava asemansa, vaan nuo kaksi jaloa sydäntä, joiden traagillista tuskaa hän oli salaa ollut todistamassa.