"Miksi ei, kelpo sisar Antony?"
"Miksi ei, ei ole minun asiani", vastasi Antony eukko niin töykeästi kuin suinkin voi. "Ehkä hän on syventynyt tutkistelemaan; ehkä hän on määrännyt itselleen ylimääräisen hartaushetken; ehkä se on vain luonnollista halua päästä hetkiseksi rauhaan näkemästä kahta niin rumaa muotoa kuin sinun ja minun. Mutta olkoon syy mikä tahansa, kunnianarvoisa äiti on lukinnut ovensa eikä ota ketään vastaan tänä iltana." Minkä sanottuaan vanha Antony ryhtyi kiillottamaan kunnianarvoisan äidin ovea ulkopuolelta.
Sisar Mary Rebecca kohotti rystysensä kolkuttaakseen; mutta Antony eukon riepu, joka ei ollut puhtaudella pilattu, työntyi joka kerta sisar Mary Rebeccan käden ja laudoituksen väliin.
Mutisten aikovansa ilmoittaa asiasta priorittarelle huomisaamuna sisar Mary Rebecca lähti omaan kammioonsa.
Kun kaikkialla oli hiljaista, kun kaikki ovet olivat sulkeutuneet, hiipi vanha maallikkosisar holvikäytävään ja kyyristyen holvikaaren suojaan lähelle portaikkoa, joka johti maanalaiseen tiehen, hän ryhtyi odottamaan ja vahtimaan.
Myrskypilviä kerääntyi jälleen mustina purpuraiselle taivaalle. Auringonlaskun jälkihäivä oli häipynyt lännessä. Holvikäytävässä vallitsi pimeys. Kaukana jymisi ukkonen; sämpyläsaksan puussa huhuili huuhkaja.
Mary Antonyn vanhoja luita kolotti ankarasti, ja mieli alkoi lamaantua. Hän oli istunut niin kauan kyyryasenteissa, eikä hän ollut syönyt muruakaan päivällisaterian jälkeen.
Paholainen lähestyi, kuten sen on tapana tehdä, kun pitkältä paastonneet koettavat pysytellä valveilla.
"Kunnianarvoisa äiti ei palaa enää", hän kuiskasi. "Mitä sinä oikeastaan odotat?"
"Mene tiehesi!" sanoi Mary Antony. "Minä olen liian vanha kelvatakseni seuraksi edes sinullekaan. Ja vartoohan sisar Mary Rebecca sinua kammiossaan."