Kaikki oli samassa kunnossa, kuin hänen lähtiessään. Kaikesta päättäen häntä ei oltu kaivattu, hän oli palannut kenenkään huomaamatta. Hugh oli tähän mennessä varmasti Worcesterin majatalossa. Ei kenenkään tarvinnut koskaan päästä tietämään, että hän oli käynyt täällä.
Ei kenenkään tarvinnut päästä tietämään — Mutta, ah, juuri se tieto pidätti priorittaren ikäänkuin kiinni juurtuneena siihen kohtaan, missä hän seisoi, tuijottaen ympärilleen kammiossa.
Hugh oli käynyt täällä; ja kun Hugh oli täällä, silloin hän itse oli hartaasti halunnut jouduttaa hänet kiireesti pois.
Mutta nyt?
Turtuneena suuren kaipauksen synnyttämästä tuskasta hän silmäili ympärilleen.
Niin, juuri tuossa hän oli seisonut; tuohon hän oli polvistunut, ja tuossa hän oli jälleen seisonut.
Tämä tyyni erakkoilma oli väreillyt hänen äänensä kiihkosta.
Se oli tyyntynyt uudelleen.
Tyyntyisikö hänen oma sydän parkansakin ajan tullen? Herkeisivätkö hänen omat huulensa vapisemasta ja tuntemasta toisten huulien hehkun?
Mutta vain tuokion ajan viipyivät hänen ajatuksensa hänessä itsessään. Sitten ne tukahdutti käsitys toisen yksinäisyydestä, hänen kärsimyksistään, hänen katkerasta pettymyksestään. Kovaa olisi ollut tavata lemmitty kuolleena; tuntea menettäneensä hänet elävänä oli melkein mahdotonta kestää. Riistäisikö se Hughilta uskon Jumalaan, totuuteen, puhtauteen, kunniaan?