Prioritar tunsi pakottavaa tarvetta turvautua rukoukseen. Mutta sivuuttaen Neitsyen ja Lapsen armaan kuvan hän heittäysi maahan ristin juurelle.
Hän oli nähnyt voimakkaan miehen tuskan vallassa, olosuhteiden julman raudan naulitsemana uhrautumisen ja antautumisen ristinpuuhun. Kärsivän Vapahtajan puoleen hän kääntyi nyt vaistomaisesti apua ja lohtua saadakseen.
Niin nopeasti oli hänen eilisiltainen rukouksensa tullut kuulluksi. Ristillä riippuvan rakkaan Herramme lävistetyt jalat merkitsivät hänelle nyt enemmän kuin Äitinsä helmassa lepäävän Jesus-lapsen pienokaisjalat.
Mutta yksinpä nytkin, kun hän siinä makasi polvillaan rukoillen, anoen, palvoen, kaikui hänen muistissaan Mary Seraphinen kurja huuto: "Kuollut Jumala ei voi auttaa minua! Minä tahdon elämää, en kuolemaa!" Ja sitä seurasi melkein viipymättä Hugh'n ankara kysymys: "Onko tämä uskontoa?"
Viime aikoina oli hurjia ääniä todellakin rohjennut ruveta kaikumaan priorittaren kammiossa ja jättäneet jumalattomat sanansa kaikumaan jälkeensä.
XVII luku
MARY ANTONYN EREHDYS.
Prioritar oli ollut kammiossaan lähes tunnin ajan, kun ovelta kuului keveätä koputusta.
"Sisään", käski prioritar, ja Mary Antony ilmestyi tuoden keittoa ja leipää, hedelmiä sekä pikarillisen viiniä.
Prioritar istui pöytänsä ääressä edessään pergamentteja ja avattu messukirja. Hänen kasvonsa olivat perin kalpeat; myöskin oli silmien alapuolella tummia varjoja. Hän ei hymyillyt nähdessään Antony eukon täten sälytettynä.