"Mitä sinä ajattelet, Antony?" hän sanoi melkein ankarasti. "En ole käskenyt sinun tuoda tänne ruokaa."
"Kunnianarvoisa äiti", puhui vanha maallikkosisar äänellä, joka koetti pysyä lujana, mutta alkoi silti väristä; "te olette tutkiskellut monet tunnit ottamatta huomioon, että ilta-ateria on jo ohitse. Älkää nuhdelko Antony eukkoa siitä, että hän tuo teille hiukan sitä keittoa, joka on teidän mieliruokaanne. Ette voi nukkua, ellette syö vähän."
Prioritar katsoi häneen tajuamatta, ikäänkuin sanat eivät sillä haavaa herättäisi hänen mielessään mitään ajatusta. Sitten hän näki noiden vanhojen käsien tutisevan, ja äkillinen värihäivähdys valahti hänen kalpeille kasvoilleen.
Tämä vereksen elämän suloinen sykähtäminen hänen omassa sydämessään sai hänet näkemään vanhuksen väsymättömässä uskollisuudessa inhimillisen piirteen, jota hän ei ollut varemmin käsittänyt. Se valoi lohtua hänen murheeseensa.
Hän sulki niteen ja työnsi syrjään pergamentit.
"Kuinka ystävällinen sinä olet, Antony kulta, kun ajattelet niin paljon minua. Laske kulhot pöydälle… Siirrä nyt tänne tuo tuoli ja viivy luonani sillä välin kuin syön illallista. Olen väsynyt tänä iltana ja kaipaan sinun seuraasi."
Jos taivaan kultaportit olisivat avautuneet ja Pyhä Pietari itse olisi kehottanut heti astumaan sisään, ei sisar Mary Antony olisi hämmästynyt siitä enempää eikä se varmaan olisi tuottanut hänelle suurempaa tyydytystä. Sellaista ei voinut edes uneksiakaan, että kunnianarvoisa äiti pyytäisi häntä istumaan luonaan omassa kammiossaan.
Vetäen leikkauksin koristetun tuolin kahden jalan päähän seinästä Mary Antony sijoittui siihen.
"Lähemmäksi, Antony, lähemmäksi", sanoi prioritar. "Aseta tuoli tähän, aivan pöytäni kulman likelle. Minulla on paljo sanottavaa sinulle ja tahtoisin puhua hiljaa."
Sisar Antony tunsi totisesti joutuneensa seitsemänteen taivaaseen!