Mutta levollisesti tarkaten prioritar ei voinut olla huomaamatta, että nuo vanhat kasvot olivat lopen väsyneet ja kuihtunut hipiä, jolla tavallisesti oli punertavan omenan heleä väri, kellertävän kalpea. Prioritar söi osan keittoa, sitten hän työnsi kulhon luotaan ja kävi käsiksi hedelmiin.
"Kas niin, Antony", hän virkkoi. "Keitto on oivallista; mutta en jaksa enempää. Syö sinä itse loput. Minusta olisi hauskaa nähdä sinunkin nauttivan siitä."
Haikeana ja kiitollisena tarttui Antony eukko kulhoon. Ja juodessaan keittoa hän vilkutti ovelia silmiään. Sillä eikö Paholainen ollut sanonut, että hän saisi syödä sen itse; sen verran se tiesi, mutta eipä tietänytkään, että sen ojentaisi itse kunnianarvoisan äidin oma käsi?
Niinhän on aina käynyt, Eedenin ajoista asti, kun Paholainen yrittää ruveta ennustamaan.
Jonkin aikaa prioritar jutteli kevyesti, kukkasista ja linnuista, puutarhasta ja keittiötarhasta, niistä kolmesta herkullisesta lohesta, mitkä Worcesterin luostarin kunnon munkit olivat lähettäneet heille lahjaksi.
Mutta sitten, kun keitto oli syöty loppuun ja vanhoja poskia punasi heikko väri, hän siirtyi puhumaan myrskystä ja auringonlaskusta, jyrisevästä ukkosesta ja sadekuuroista. Sitten hän sanoi yht'äkkiä:
"Kesken kaikkea, Antony, oletko maininnut kenellekään siitä kamalasta tarinastasi, jossa kerroit nähneesi autuaan Agatha sisaren haamun kulkevan holvikäytävää pitkin Valkoisten sisarten rivissä?"
"En, kunnianarvoisa äiti", vastasi Mary Antony. "Tehän kielsitte minua puhumasta siitä."
"Aivan oikein", sanoi prioritar. "No niin, Antony, minä lähdin ulos myrskyyn häntä tavoittelemaan, mutta — en löytänyt sisar Agathaa."
"Sen minä kyllä arvasin", sanoi Mary Antony nyökäyttäen päätään ovelasti.