Prioritar loi häneen nopean, levottoman katseen.
"Mitä sinä tarkoitat, Antony?"
Silloin vanha Mary Antony vaipui polvilleen ja suuteli priorittaren kaavun lievettä. "Voi, kunnianarvoisa äiti", hän änkytti, "minulla on jotain tunnustettavaa."
"Niinpä tunnusta", sanoi prioritar valkein huulin.
"Kunnianarvoisa äiti, kun te lähetitte minut luotanne ilmoituksen tehtyäni, niin lähdin ensiksi käskyn mukaan keittiöön. Mutta perästä päin löysin kammiossani nämä."
Mary Antony avasi laukkunsa ja otti esiin palttinapussin, missä hän säilytti herneitään. Pudistaen sen sisällön kouraansa hän ojensi nähtäväksi kuusi hernettä.
"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "pussissa oli viisikolmatta. Luulin laskeneeni kaksikymmentä käteeni; niin että kun kaikki herneet oli pudotettu ja vielä yksi hurskas sisar kulki ohitse, niin luulin siitä tulevan kaksikymmentä yksi. Mutta kun löysin kuusi hernettä pussistani, huomasin erehtyneeni. Olin laskenut vain yhdeksäntoista, eikä minulla ollut mitään hernettä pudotettavana kahdennenkymmenennen hurskaan sisaren varalta. Silti minä riensin tekemään väärän ilmoituksen, vaikka asia olisi ollut selvä, jos olisin vain tullut katsoneeksi pussiini. Voiko kunnianarvoisa äiti antaa anteeksi vanhalle Mary Antonylle?"
Hän loi pikaisen silmäyksen priorittareen; ja huomatessaan noilla rakastetuilla kasvoilla ääretöntä huojennusta hän tunsi olevansa valmis kestämään minkä rangaistuksen tahansa, jonka Taivas suvaitsisi kohdistaa häneen tämän petoksen vuoksi.
"Antony kulta", aloitti kunnianarvoisa äiti hymyillen.
"Antony kulta —" hän virkkoi nauraen ääneensä.