Prioritar itse otti hänet vastaan ovella ja polvistuen suuteli hänen sormustaan. Sitten hän opasti vieraansa alahallin halki, missä nunnat polvistuneina vartosivat hänen siunaustaan, ja avaraa portaikkoa myöten oman kammionsa suojaan.
Siellä hän hetken kuluttua ilmaisi piispalle, mitä vaikeuksia muuan itsepintainen pikku nunna, sisar Mary Seraphine oli hänelle tuottanut.
"Mutta ennen kaikkea, kunnianarvoisa isä", päätti prioritar esityksensä, "tahtoisin jättää harkittavaksenne seuraavaa: jos ratsun hirnahdus kutsuu häntä voimakkaammin kuin Jumalan ääni; jos hänen mielensä on yhä vielä kiintynyt maailmallisiin asioihin, jos hän vannoi valansa tuntematta todellista kutsumusta, pelkästään sen vuoksi että halusi päästä merkkihenkilöksi suuriin juhlamenoihin, mutta odotti kaiken aikaa erään miehen sekaantuvan asiaan ja ryöstävän hänet pois; jos kaikki tämä kuvaa hänen sydämensä todellista tilaa, silloin minun mielestäni herää kysymys: onko siitä hyötyä hänelle itselleen tai toisille, että hän kuuluu meidän järjestöömme? Eikö olisi parasta toimittaa hänet pois täältä?
"Kunnianarvoisa isä, pelkään pahoin, että hämmästytän teitä suuresti mainitsemalla moisen mahdollisuuden. Mutta mieltäni kiusaa muistaessani, kuinka tuo nuori olento takoi lattiaan nyrkeillään ja lauloi surullista virttään ratsunsa purppuraloimesta. Ja kun sitten puhuin hänelle järkevästi ja koetin häntä kehotella, niin hän puhkesi, kuten jo olen kertonut, kunnianarvoisa isä, hirveisiin herjauksiin — mistä äiti aliprioritar rankaisi häntä ankarasti — ja siitä pitäen hän on ulkonaisesti noudattanut kuria ja sääntöjä.
"Mutta joskin hän taipuu ulkonaisesti, niin millainen lienee hänen sisäinen tilansa? Tiedän kyllä, että valamme sitoo meidät elinajaksi; kaikki, jotka kuuluvat järjestöömme, ovat Taivaalle kihlatut; me olemme kiitollisia tietäessämme, että luostarin lepo on vaihtuva vain paratiisin vieläkin suurempaan rauhaan. Mutta jos nuori sydän onkin erehtynyt kutsumuksessaan; jos maallisen rakastetun ääni kutsuu, kun se on jo liian myöhäistä; olisiko teistä, kunnianarvoisa isä, oikein tai mahdollista vapauttaa valasta, vaieten sallia avata häkin oven, jotta tuo pikku lintu-houkkio saattaisi, jos haluaisi, karata takaisin vapauteen, jota se halajaa ja ikävöi?"
Piispa istui espanjalaisessa tuolissa, joka oli siirretty lähelle ulkonemaikkunaa, niin että hän voi joko katsella etäisen päivänlaskun loistoa tai kääntämällä hiukan päätään tarkastaa hänen edessään istuvan priorittaren ihania, mutta vakavia kasvoja.
Priorittaren puhuessa hän tarkkasi tätä kiinteästi kirkkain tutkivin silmin, jotka olivat niin paljoa nuorekkaampia kuin mikään muu hänessä. Mutta nyt, kun oli ryhdyttävä vastaamaan, hän käänsi katseensa pois päivänlaskuun päin.
Valo kimmelsi yksinkertaisella kultaristillä hänen rinnallaan ja kaavun sinipunertavalla silkillä. Mustan espanjalaistuolin taustaa vastaan nähtynä hänen kasvonsa näyttivät omituisen valkoisilta ja ohuilta; ne olivat ääriviivoiltaan voimakkaat ja miehekkään lujat, mutta ilmeeltään naisellisen herkät. Hän oli riisunut hiippansa ja laskenut sen pöydälle. Hopeinen tukka kaartui otsalta taaksepäin silkkisinä aaltoina. Hänen ulkomuotonsa muistutti hurskasta ja oppinutta, melkein mystikkoa — ottamatta lukuun hellää leikillisyyttä noissa virkeissä sinisissä silmissä, jotka välkkyivät majakkatulen lailla tasaisten kulmakarvain suojassa. Juuri ne silmät olivat herättäneet luottamusta monessa ihmisessä, joka ei muutoin olisi rohjennut ilmaista peräti inhimillistä tarinaansa niin pyhältä näyttävälle henkilölle kuin Symonille, Worcesterin piispalle. Ne olivat suuntautuneet auringonlaskuun päin, kun hän ryhtyi vastaamaan priorittarelle.
"Tuo pikku lintu-houkkio", sanoi piispa — ja hän puhui tuolla lempeän miettiväisellä äänellä, joka herättää kuuntelijassa tunteen, että hänellä on runsain määrin aikaa harkita ja punnita kyseessäolevaa asiaa — "tuo pikku lintu houkkio voisi pian toivoa pääsevänsä takaisin häkkinsä suojaan. Hänen kaltaisiaan haluavat elämän julmat haukat ennen kaikkea saaliikseen. Syventyneenä omia sulojaan ihailemaan hän havaitsee vasta liian myöhään vaarat, jotka häntä ympäröivät. Sellaiset pikku lintu houkkiot, tyttäreni, sopivat parhaiten luostarin varmaan turvaan. Mitä hyötyä olisi heistä muuten maailmalle? Ei mitään. He joutuvat naimisiin papukaijain kanssa ja hautovat ilmoille vain poikueen typeriä pikku papukaijoja. Jos oikeat miehet naivat heidät pelkän pintapuolisen kauneuden pyydystäminä, niin siitä ei seuraa muuta kuin sydänsurua ja murhetta ja huonontunutta rotua. Parempia aineksia" — hetkiseksi piispan katse eksyi pois päivänlaskun mailta — "äideiksi niille miehille, joiden on määrä vastaisina vuosina luoda Englannin suuruus. Ei, kernaammin kuin päästäisin yhden irralleen minä sulkisin kaikki moiset pikku lintu houkkiot nunnaluostariin, missä meidän oivallinen äiti alaprioritar saisi pitää huolta tarpeellisesta kurista."
Tukien kyynärpäitään tuolin kädennojiin piispa sovitti sormensa vastatusten, niin että niiden päät liittyivät tarkalleen yhteen; sitten hän painoi huulensa niihin ja katseli prioritarta.