Huolestuneena ja sydän tuskan valtaamana tämä kohotti silmänsä, jotka olivat kuin äänettömän kurjuuden syviä hetteitä; hän huomasi iloisen vilkahduksen piispan silmässä ja istui hämmästyksen valtaamana. Mitä se muistutti? Oi, sehän muistutti jouluaamuna huurteiselle oksalle istahtaneen satakielen liverrystä! Se oli niin nuori ja riemuisa; niin hilpeä ja niin toivehikas.
Sen katseen kohdatessaan prioritar totesi täydellisesti, mitä hän oli monesti puolittain aavistanut, nimittäin että tuo kunnioitettu ja kunnianarvoisa prelaatti, joka istui siinä häntä vastapäätä, oli kaavustaan ja arvostaan, kirkollisesta ja valtiollisesta mahdistaan huolimatta sydämeltään hilpeä koulupoika, joka on päässyt lomalle.
Siinä tuokiossa hän tunsi itsensä piispaa paljoa vanhemmaksi; hänen mielensä valtasi ääretön alakuloisuus — hän tunsi vaelluksen kuluttaneen häntä paljoa enemmän ja antaneen hänelle runsaammin elämänviisautta.
Sitten hän katseli noita hopeisia suortuvia, tuota lujaa suuta, jonka kummassakin pielessä oli älykkäisyyttä ilmaiseva kaarre, ja mietiskelijän otsaa.
Ja sitten hän silmäili piispan sormusta.
Piispalla oli merkillinen sormus; ei sinettisormus, vaan perin kallisarvoinen iso jalokivi, joka oli leikattu kauniisti monisärmäiseksi ja sovitettu paksuun kultaan. Tämän kalliin kiven, jonka sanottiin olevan krysoprasus, kuului piispalle antaneen muuan venäläinen ruhtinas tunnustukseksi suuresta palveluksesta, jonka piispa oli hänelle tehnyt, kun hän oli käynyt toivioretkellä Roomassa. Näiden jalokivien arvo perustui osaksi siihen seikkaan, että Venäjän hallitsijat olivat määränneet ne varattaviksi yksinomaan kuninkaallisiin koristeisiin ja kieltäneet arvoltaan alempia henkilöitä niitä käyttämästä tai ostamasta.
Mutta piispan sormuksen jalokivi oli merkittävä muussakin suhteessa, ei vain kauneutensa ja harvinaisuutensa vuoksi. Omituisinta siinä oli se, että sen väri vaihteli piispan mielialan ja ympäristön mukaan.
Kun prioritar kohotti silmänsä ja kohtasi tuon hilpeästi vilkahtavan katseen, silloin jalokivi piispan sormuksessa oli taivaansininen, sen väri muistutti niittypuron partaalla nuokkuvia lemmenkukkia tai taivaan kirkasta sineä päivänlaskun rusohohteen yläpuolella. Mutta hetken kuluttua piispa sipaisi kädellään silmiänsä ikäänkuin pyyhkäistäkseen pois jonkin kirkkaan näyn, ja sillä haavaa kimmelsi sormuksen kivi kalpeana opaalina, jossa välkähteli vihreitä juomuja.
Prioritar palasi keskustelun aiheeseen harkitun vakavana.
"Minä en ajatellutkaan, kunnianarvoisa isä, että maailmalle pitäisi koitua hyötyä siitä, että sisar Seraphine palaisi siihen jälleen. Siitä piti minun mielestäni olla hyötyä hänelle itselleen ja myöskin koko tälle järjestölle, se kun vapautuisi jäsenestä, jota meidän hartaudenharjoituksemme ikävystyttävät, jolle ihana luostarimme on vankila ja oma kammio kuin elävän hauta. Hän kaipaa elämää. 'Minä tahdon elää', hän sanoi. 'Olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Minä tahdon elää!'"