Ja kun he sitten olivat tulleet kotiin ja nousevan kuun valossa istuivat viiniköynnösten alla, tiesi Sebastiano kuten ennenkin, että ilon ja naurun kaikuessa hän jollakin salaperäisellä tavalla oli siitä syrjäytetty, vaikka oli arvossapidetyin vieras.
Carlos, joka istui lähellä kukkivaa pensasta, teki pienen seppeleen valkoisista kukkasista, ja soittaessaan kitaraansa ja laulaessaan Pepita piti sitä päässänsä. Sitten Manuelo, jottei olisi huonompi hänkään, sitoi kiehkuran heleistä oleanderinkukista, ja tyttö ripusti sen kaulaansa jatkaessaan lauluansa.
Sebastiano unohti lopuksi puhumisen ja saattoi vain istua ja katsella häntä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Melkein samoin oli muuten toistenkin laita. Pepita oli keskuskuvio, jonka ympärille kaikki kerääntyivät, kun hän siinä istui ja soitti yötuulen tuon tuostakin löyhytellessä pehmeitä kiharaisia hiuksia hänen otsallaan, noita mustaa pöyheätä silkkiä muistuttavia kiharoita. Ja mitä hän lauloikin, kuinka intohimoisen helliä tai hurjia hänen esityksensä olivatkin, kuinka kaihoavalta värähtikin ääni, niin oli silmissä aina jotakin ilvehtivää — ne ilkkuivat sanoille, hänen oman äänensä hellyydelle ja kuuntelijain liikutukselle. Ja enemmän kuin muut tunsi Sebastiano, että tytön ilvehtiminen etupäässä kohdistui häneen.
Mutta hän ei voinut lähteä. Jotakin ihmeellistä oli hänelle tapahtunut: hän oli joutunut kuin lumouksen valtaan. Parempi sietää tuota pilkkaa kuin mennä tiehensä. Hän viipyi niin kauan, että Jovita vaipui uneen, torkahtaen viiniköynnösten siimekseen. Ja vihdoin Pepita laski kitaran kädestään ja nousi. Hän asettui kuutamoon ja ojensi nauraen kauniit käsivartensa.
»Hyvää yötä», virkkoi hän. »Nyt saa Jovita teitä huvittaa. Tässä päivässä on jo ollut liian monta tuntia.»
Hän juoksi sisälle ilman muita jäähyväisiä kuin kädenviittaus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he saattoivat kuulla hänen laulavan huoneessaan ja käsittivät, että hän aikoi mennä levolle.
Sebastiano nousi hitaasti.
»Hyvää yötä», sanoi hän Josélle.
Manuelo ja Carlos toivottivat myöskin hyvää yötä ja lähtivät yhdessä, kulkien rinnan valkoista kuun valaisemaa tietä, mutta Sebastiano poistui viiniköynnösten varjosta viipyvin askelin, ja José saattoi häntä jonkun matkaa. Hänen sankarinsa vakavassa ja hajamielisessä ilmeessä oli jotakin, mikä pelotti häntä.
»Sisarenne ei ollut huvitettu», sanoi Sebastiano vihdoin.