»Minä en tiedä», virkkoi Sebastiano luoden silmänsä alas.
»Hän ei puhu minulle.»
José työnsi hattunsa taaksepäin ja hipaisi otsaansa. Hänen kunnioituksensa Pepitan oikkuja kohtaan oli alkanut aikaisesta lapsuudesta ja perustui kokemukseen.
»Hän on niin nuori», sopersi veli. »Hän on niin nuori. Kun hän huvittelee, niin…»
Hän vaikeni nykäisten levottomasti olkapäitänsä. Hänestä oli aivan kauheata, että tyttö kohteli sellaista kuuluisaa ja loistavaa sankaria noin oikullisesti ja halveksivasti; mutta hän tiesi, ettei sille mitään voinut.
»Hän ihailee teitä», sanoi hän, rohkeasti valehdellen. »Hän näki teidät härkätaistelussa.»
»Kai hän tulee sinne taas? Ottanettehan hänet mukaanne — ensi kerralla?» tiedusti Sebastiano.
»Kyllä», oli Josén vastaus. »Hän on jo pyytänyt minulta sitä. Se oli suurin huvi, mitä hänellä koskaan on ollut.»
Mutta totta oli, että koko iltapäivänä tyttö ei ollut sanaa vaihtanut Sebastianon kanssa. Hän oli ollut iloinen kuin leivo ja koko seuran sielu. Hänen naurunsa ja lystikkäät sanasutkauksensa olivat saavuttaneet tavatonta menestystä. Manuelo oli joutunut toivottomaksi orjaksi. Isabella oli katsellut ja kuunnellut kunnioittavasti ihmetellen. Jovitan ystävätär oli siiloin tällöin vilkaissut Pepitaan, nyökännyt viisaasti ja lausunut: »Niin, hän ajaa aina tahtonsa perille, se tyttönen. Onnellinen sinä, jolla on sellainen lapsenlapsi. Hänestä ei koskaan tule taakkaa.» Mutta kaiken aikaa Pepita oli pitänyt huolta siitä, ettei ainoakaan hänen sanoistaan kohdistunut suoraan Sebastianoon. Jos tämä puhutteli häntä, vastasi hän lähinnä seisovalle. Ellei Sebastiano suoraan kysynyt häneltä mitään, vastasi hän ainoastaan naurulla tai viehkeällä irvistyksellä tai eleellä, joka kohdistui kaikkiin muihinkin. Tuo oli pahempaa kuin välinpitämättömyys. Ehkä muut eivät sitä laisinkaan huomanneet, mutta hän, joka etsi tytön katsetta ja hartaasti ponnisteli sitä kohdatakseen, tiesi, ettei se hetkeksikään viivähtänyt hänessä.
Ja kun hän sitten rohkeasti järjesti asiat niin, että José pyysi häntä seuraamaan heitä kotiin, mitä hyötyä hänellä siitä oli? Pepita vietteli hänet Jovitan viereen pysyttelemällä alkumatkalla tämän rinnalla, ja tuskin oli vanha akka kietonut hänet pitkään ja ikävään keskusteluun josta hän ei voinut päästä irti, kun pieni olento jo leijailikin pois ja käveli lopun tietä Josén turvissa ja Manuelon sekä erään pienen, hilpeän Carlos-nimisen miehen seurassa, joka laski leikkiä ja laverteli kuin poika.