»Se johtuu siitä, että hän on niin kaunis», selitti Isabella. »Hän on paljoa kauniimpi kaikkia muita eikä välitä kenestäkään.»
»Niin kauniin tytön», huomautti Juan syvämietteisesti, »ei tarvitse välittää kestään».
»Hän sanoo», lausui Isabella, »että ellei hän väiltäkään kestään, niin välittävät muut hänen sijastaan; mutta jos hän välittäisi…»
Hän vaikeni kohdatessaan Sebastianon katseen ja joutui hämilleen.
»Mitä sitten tapahtuisi, jos hän välittäisi jostakusta?» kysyi tämä.
»Sitä en tiedä», vastasi Isabella, »mutta sitä hän ei koskaan tee — ei koskaan».
Mutta jos Pepita usein muuttikin esiintymistään muihin nähden, ei Sebastiano huomannut hänessä mitään muutosta itseään kohtaan. He lähtivät puistosta sinä päivänä vasta myöhään illalla. Jovitalla oli niin hauskaa vanhan nuoruudenystävänsä kanssa, että hän oli valmis jokaiseen huviin, mitä hänelle tarjottiin.
Sebastianolla oli täysi kukkaro, ja ehkä hän ymmärsi sellaisia kuin vanhaa Jovitaa. Hän teki itsensä hyvin miellyttäväksi molemmille eukoille, etsi heille mukavimmat paikat ja toimitti heille hyvää syötävää ja juotavaa, joita nauttiessaan nämä rupattivat sydämensä pohjasta ja jättivät nuoret mielin määrin huvittelemaan. Ja nämä olivat hyvin iloiset. Manuelokin, jota Sebastianon läsnäolo ja vieraanvaraisuus elähdyttivät, päästi suustaan yhden ja toisen pienen kokkapuheen. Mutta kukaan ei ollut iloisempi kuin Pepita. Hän oli seuran keskipisteenä; kaikki katselivat häntä, kuuntelivat häntä ja antoivat hänen pienimmänkin oikkunsa johtaa heitä. He menivät sinne ja tänne, tekivät sitä tai tätä hänen toivomuksiensa mukaan. Sebastiano oli heille kaikille isäntänä, mutta jokainen tiesi vaistomaisesti, että Pepita oli päävieras, jota oli miellytettävä mihin hintaan tahansa.
»Onko hän tyytyväinen?» kysyi matadori kerran Josélta salavihkaa matalalla äänellä. »Onko hänellä hauskaa?»
»Eikö hän sitä sitten sano?» vastasi José arasti.