NELJÄS LUKU.
Jos hänen laulunsa todisti hänen iloansa, lienee hän suuresti nauttinut elämästä lähinnä seuraavina päivinä, sillä hän lauloi lakkaamatta. Kun hän puuhaili askareissaan, leikki hymy aina hänen huulillaan ja silmissään, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat häntä huvittaneet. Ja hän oli niin hilpeällä tuulella, että José oli aivan ihastuksissaan. Vain yksi seikka tuotti veljelle salaista huolta; muuten olisi kaikki ollut hyvin.
Kaikki oli käynyt aivan kuin hän oli uneksinut, vaikka tuskin uskaltanut toivoa niinä päivinä, jolloin hän sai niin kovin raataa ja oli ollut huonosti ravittu ja huonosti puettu. Hänellä oli nyt hyvä paikka ja entiseen verrattuna uskomattoman hyvä palkka. Hänellä oli pieni sievä tupansa ja Pepita kävi yhtä hienoissa ja kauniissa pyhävaatteissa kuin kuka muu tyttö tahansa, ja niihin puettuna hän näytti iloisemmalta ja kymmentä kertaa kauniimmalta kuin kaikki toiset. Tämä oli ennen kaikkea ollut Josén pyrkimyksenä, ja hänen päämääränsä oli saavutettu. Kun hän sisarineen oli ulkona kävelyllä, niin kaikki nuoret miehet, joiden sallittiin lähestyä — ja vielä monet muutkin — rakastuivat tyttöön. Niin, se oli aivan totta; hän näki sen itse ja kuuli sitä kaikilta tahoilta. Olisi tarvittu molempien käsien kaikki sormet laskeakseen ne, jotka todella olivat häneen kiintyneet — ennen kaikkea Carlos ja Manuelo.
Mutta tässäpä juuri olikin jotakin huolestuttavaa. Ja Pepita itse sen huolen aiheutti ihailijainsa kohtelemisella. Jos sanoi, että hän halveksi heitä, oli se liikaa — hän aivan yksinkertaisesti katseli heitä välinpitämättömästi. He saivat tulla ja mennä, saivat seurata häntä ja katsella häntä ja huokailla, — hän tuskin suvaitsi nähdä, että he niin tekivät, ellei joku käynyt liian tungettelevaksi, jolloin hän vain lävisti hänet lempeiden, mutta julmasti hymyilevien silmäinsä katseella.
»Hän ei huoli kestään niistä puolisokseen», virkkoi José neuvottomana
Jovitalle.
»Oh, kyllä vielä tulee sekin aika», vastasi Jovita. »Hän on kaunis, ja se tekee hänet hiukan hupakoksi — sellaisia ovat kaikki tytöt. Kauan ei kuitenkaan kestä, ennenkuin se menee ohi, siitä voit olla varma. Hän on niitä, jotka leimahtavat liekkiin äkkiä.»
»Minä en luule, että hän on yhtä hupsu kuin muut tytöt», sanoi José vakavasti. »Mutta hän ei näytä välittävän rakkaudesta — hän ei näy vielä heränneen. Hän ei edes sääli heitä, kun he ovat onnettomia.»
José ei laisinkaan ajatellut itseään puhuessaan sisarensa avioliitosta; hän asettui aivan syrjään, sillä niin pian kuin joku muu mies täyttäisi Pepitan elämän ja sydämen, olisi hänen tehtävänsä päättynyt ja hänelle koittaisi ikävä aika, johon hän ei helposti voisi tottua. Hänellä oli viaton tunne siitä, että ilman tuota rakkautta, josta kaikki niin paljon puhuivat, sisaren elämä ei olisi täydellistä, ja hän tahtoi tehdä sen mahdollisimman valoisaksi. Pepita oli liian kaunis ja liian hyvä jäädäkseen naimattomaksi — ilman omaa kotia ja uljasta puolisoa, joka rakasti hänen polkemaansa maatakin.
Hänhän oli vain José, ja veli korvaa huonosti sulhasen, joka voisi jutella, laulaa ja laskea leikkiä ja olisi niin pulska, että tyttö voisi hänestä ylpeillä.
»Niin se on», sanoi hän järkevästi itsekseen. »Naisella täytyy olla joku, kenestä hän voi olla ylpeä — eikä hän minusta koskaan voi olla ylpeä. Jos olisin Sebastianon kaltainen, niin olisi toista.»