Hän hillitsi äkkiä ajatuksensa ja raapaisi korvallistaan, niinkuin hänellä oli tapana, kun hän säikähti tai joutui hämilleen. Ja hän tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Ehkä se johtui siitä, että hän muisti kaikkien muiden joukossa ylvään, ylistetyn, komean Sebastianon olevan sen, jota kohtaan tyttö osoitti vähintä harrastusta. Oikeastaan oli Pepitan suhtautuminen häneen perin salaperäistä. He olivat tavanneet hänet usein — hän oli käynyt mökillä useinakin iltoina ja istunut viiniköynnösten siimeksessä. Kun he menivät ulos huvittelemaan, tapahtui melkein aina, että he kohtasivat hänet, mutta kun hän astui heidän luokseen, valtasi Pepitan heti jokin itsepäisyyden henki. Ajatellessaan tätä José havaitsi nyt, ettei koskaan ollut kuullut Pepitan häntä puhuttelevan — hän muisti tytön aina menetelleen niin, että voi välttää suoraan vastaamasta siihen, mitä Sebastiano hänelle sanoi.
»Se on aivan ihmeellistä», tuumi José eikä tiennyt mitä ajatella, kun hänelle tämä selvisi, »vaikka tiedetään, kuinka taitava hän on härän kaatamisessa! Ei ole ketään toista, joka kykenee voittamaan härän niinkuin hän. Sitä katsellessa tekisi mieli itkeä ilosta, ja kuitenkin saattaa tyttö kohdella häntä niin pahoin.»
Mutta hän ei tiennyt, kuinka pahoin — sen tiesi ainoastaan Sebastiano. Siitä päivästä asti, jolloin hän kilpatantereella seisoessaan äkkiä näki tytön — ikäänkuin tähti olisi nopeasti välähtänyt pilvestä valaisten pienen tumman pään ja ruusuiset kasvot, — hän oli elänyt kuin kuumehoureessa, ikäänkuin unessa, jossa hän aina ajoi takaa jotakin, mikä näkyi olevan tavoitettavissa, mutta kuitenkin aina pääsi häneltä karkuun. Mitä hän oli välittänyt muista naisista? Ei mitään. Häntä oli kiusannut ja suututtanut, kun ne olivat heittäytyneet hänen tielleen tai lähettäneet hänelle lahjoja, tai kun hänelle kerrottiin siitä tai tästä kaunottaresta, joka oli rakastunut hänen ylevään ryhtiinsä ja uljaaseen rohkeuteensa. Naisia! Mitä naiset olivat? Hän oli tavoitellut vain kansan riemuhuutoja, häntä olivat viehättäneet vain härät ja kilpakentän tarjoama hurja kiihoitus. Hänen ainoana pyrkimyksenänsä oli ollut parhaimman iskun, notkeimman hyppäyksen oppiminen.
Mutta tämä tyttö, joka ei koskaan ollut alentunut avaamaan pientä pilkallista suutansa lausuakseen hänelle ainoatakaan sanaa, joka ei kertaakaan ollut sallinut hänen katsahtaa silmiinsä — tämä tyttö oli tehdä hänet hulluksi. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, hän unohti härätkin, vietti päiväkausia, toisinaan kaiket yöt, keksiäkseen jonkun keinon, millä viettelisi hänet itseänsä puhuttelemaan, pakottaisi hänet itseensä katsahtamaan. Kuinka itsepäinen hän olikaan! Kuin taikakeinoilla Pepita osasi välttää häntä! Mitä hän olisikaan tehnyt päästäkseen hänen lähelleen! Hän oli seurannut häntä kaikkialla. José ei tiennyt, että Pepita tuskin meni ulos Sebastianon tulematta hänen perästään ja puhumatta hänelle. Hänellä oli tapana ilmestyä tytön sivulle aivan kuin olisi noussut maan sisästä, mutta parin, kolmen ensimmäisen kerran jälkeen hänen ei ollut onnistunut saada häntä edes hätkähtämään tai osoittamaan pienintäkään hämmästystä.
Mutta ensimmäisellä kerralla ja vielä toisellakin Pepita oli hätkähtänyt. Ensimmäisellä kerralla hän oli ollut menossa vanhalle kaivolle vettä noutamaan, ja hänen pysähtyessään hetkiseksi varjoon levähtämään ilmestyi hänen eteensä Sebastiano, vihkonen mitä kauneimpia ja harvinaisimpia kukkia kädessä.
»Jumala olkoon teidän kanssanne», tervehti hän ja laski kukkaset kädestään ammentaessaan hänelle vettä.
Tyttö seisoi ja katseli hymyillen hiukkasen.
»Tulee kaunis ilma härkätaistelun ajaksi», sanoi nuori mies, kun ruukku oli täytetty.
Pepita kohotti kätensä varjostaakseen silmiänsä vilkaistessaan siniselle taivaalle, mutta ei virkkanut mitään.
»Tuletteko tänään Plaza de Torosille?» kysyi toinen. »Te saatte hyvän paikan — kaikkein parhaan. Tänään meillä on uljaita sonneja — mustia andalusialaisia — hurjia ja vaikeita käsitellä. Siitä tulee jännittävä leikki. Kaihan te tulette?»