* * * * *
He menivät härkätaisteluun, ja istuessaan muiden joukossa, voittaen kauneudessa tukkaansa pistetyn punaisen ruusun, Pepita kuuli sanottavan, ettei Sebastiano ollut koskaan ollut niin mainio, ei koskaan ollut osoittanut sellaista rohkeutta ja taitavuutta.
»Hän katselee Pepitaa», sanoi Isabella Carlosille. »Kun Sebastiano tuli sisälle, keksivät hänen silmänsä Pepitan, ennenkuin hän näki mitään muuta.»
Niin, hän katseli Pepitaa, ja Pepita istui ja katseli häntä niin tyynesti kuin jos se vaara, jolla Sebastiano leikki, ei olisi merkinnyt mitään. Hänen ihanat silmänsä paloivat pitkien ripsien alla, mutta se oli vain tilapäistä harrastusta hurjaan urheiluun — mies ei merkinnyt mitään.
Niin ainakin Sebastianosta näytti. Hän oli saanut osalleen ilkeän sonnin, villin ja salakavalan, joka riehui hulluna raivossaan. Kerran oli silmänräpäys, jolloin pieninkin harha-askel olisi maksanut Sebastianolle hengen. Silloin ei ollut aikaa katsella Pepitaa, mutta kun vaara oli ohitse ja hän lähetti tytölle silmäyksen, istui tämä löyhytellen hiljaa viuhkallaan ja hymyili Manuelolle ikäänkuin ei olisi mitään nähnyt.
»Hän on sydämetön», ajatteli Sebastiano kärsimättömästi ja suuttuneena. »Ei ole luonnollista nuorelle tytölle halveksia kaikkea, olla noin julma, tunteeton ja aivan peloton. Hän on joko sydämetön tai häijy.»
Hän ei tahtonut enää katsella Pepitaa, hän vannoi sen. Ja kotvan aikaa hän pitikin valansa, mutta sitten tuli silmänräpäys, jolloin jokin — ihan vastustamaton tunne sai hänestä voiton. Oli ikäänkuin hänen täytyisi katsoa sinnepäin, — ikäänkuin jonkin magneettisen voiman pakotuksesta hänen silmänsä kääntyivät tyttöä kohden vastoin hänen tahtoaan. Ja hänen katsahtaessaan sinnepäin häntä puistatti, sillä nyt Pepita katsoi häneen, tytön silmät olivat luodut häneen omituisen hartaasti, ikäänkuin hän olisi unohtanut itsensä ja vain tuijottanut häneen jo monta minuuttia. Se oli ehkä pikkuseikka, mutta se oli kylliksi hänen kuumalle verelleen ja hänen nopeasti vaihtuvalle tuliselle ja herkälle luonteelleen. Hän oli juuri antanut lopullisen iskun, seisoi huohottavana ja kuumana, ja kansa riemuitsi nousten istuinpaikoiltaan ja toistellen hänen nimeänsä innokkaiden kättentaputusten ja eläköön-huutojen kajahdellessa.
Hän oli sattumalta joutunut lähelle sitä riviä, missä Pepita istui Jovitan, Josén ja muiden kanssa. Nämä paukuttivat käsiänsä, kuten muutkin — kaikki paitsi Pepita, joka ainoastaan hymyili. Ja tämän riemun hetkellä Sebastiano teki nopean liikkeen, niin nopean, että sen tuskin saattoi käsittää — hän kosketti vain kädellä olkapäätänsä, ja jotakin loistavaa, koreasti väritetyn linnun tapaista lensi kaiteitten yli ja putosi Pepitan polvelle. Se oli heleänvärinen ja komea nauharuusu, jota matadori silmänräpäystä aikaisemmin oli kantanut.
»Se on hänen divisansa!» huudahti Isabella säikähtyneenä.
»Se on hänen divisansa!» säesti José. »Hänen divisansa, Pepita! Hän on heittänyt sen sinulle, Sebastiano.»