Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän mykistyi kummastuksesta ja kauhistuksesta. Pepita suoristausi ja alkoi nauraa. Hän löyhytteli kevyesti viuhkallansa.
»Miksei hän viskannut sitä Jovitalle?» sanoi hän ja pyyhkäisi välinpitämättömällä liikkeellä divisan polveltaan. Se putosi maahan ja hän polki sitä jalallaan.
»Hän on astunut sen päälle», sanoi vanha Jovita. »Hän teki sen ylpeydestä ja ollakseen muka muita parempi. Hän on valmis paholaisen vietäväksi. Hänen pitäisi saada selkäänsä.»
»Sehän oli hänen divisansa», läähätti José. »Sebastianon divisa!»
Pepita lähti paikaltansa. Tuntui kuin hänelle olisi tapahtunut jotakin ihmeellistä. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät säkenöivät.
»Mitä hänen divisansa minua liikuttaa?» sanoi hän. »Minä en huoli siitä. Se ei koske minua. Vaikka hän heittäisi tuhannen, polkisin ne kaikki jalkoihini, toisen toisensa perään. Virukoon se hiekassa. Voihan hän antaa sen muille. Antakoon sen niille naisille, jotka tahtovat saada sen — ja hänet itsensä.»
Hän tahtoi heti mennä kotiin — ei huvikentälle, ei mihinkään muualle kuin kotiin omaan mökkiin; ja José seurasi häntä nöyrästi, kuin mykäksi lyötynä. Hän oli kyllä nähnyt tytön itsepäisenä ja oikullisena, lapsellisen kiivaana ja hieman vaikeasti käsitettävänä monet kerrat ennen, mutta ei koskaan tällaisena. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mitä oli Sebastiano tehnyt? Jovita oli korjannut korean nauharuusun, puhdistellut siitä tomun pois ja vienyt sen mukanaan kotiin, vihaisesti muristen. Hän murisi kyllä aina, mutta tällä kertaa, kautta pyhimysten, oli hänellä syytäkin!
»Ylpeydestä», toisteli hän lakkaamatta, »ja näyttääkseen olevansa muita parempi! Pyhä Jumalan äiti! Kohta ei itse kuningaskaan ole hänelle kyllin hyvä. Tulkoon hän vain ja rukoilkoon häntä polvillaan, että seuraisi häntä hänen linnaansa, jossa hänelle pantaisiin kruunu päähän, niin kyllä hän saa nähdä, mitä tuo tyttö tekee! Ne hupsut miehet pilaavat ja tärvelevät hänet, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi nähty kauniita kasvoja. Heidän pitäisi kohdella häntä samoin kuin hän kohtelee heitä, niin kyllä hän talttuisi. Hän on oikea paholainen ylpeydessään.»
Mutta Pepita, joka kuuli kaikki, ei virkkanut sanaakaan, vaikka pari kerta; purskahtikin ilvehtivään nauruun.