Kun Pepita oli ehtinyt kotiin, oli hänen mielentilansa muuttunut aivan toiseksi — viha oli haihtunut tai ainakin kaikki merkit siitä. Hän lauloi laittaessaan illallista ja jutteli iloisesti Josén kanssa. Hänellä oli sittenkin ollut hauskaa härkätaistelussa. Hänellä oli ollut hauskempaakin kuin edellisellä kerralla; hänellä oli ollut hyvin hauskaa.
Hän alkoi viehättävästi laskea leikkiä kaikesta, toisteli ihmisten nimiä, jotka oli nähnyt tai tuntenut, kuvaili Josélle nuorten tyttöjen pukuja, miesten ulkonäköä ja ritarillisuutta. Hän nauroi ja pakotti Josénkin nauramaan, ja kaiken aikaa hän näytti niin kauniilta säteilevine silmineen, hohtavan valkoisille hampaineen ja kirkas ruso poskillaan, että saattoi tosiaan panna pyörälle kenen pään tahansa.
Kuu oli sinä iltana kirkkaimmillaan. Koko maa kylpi puhtaassa ja lumoavassa valkeudessa, joka ikäänkuin henki sulotuoksua, hiljaisuutta ja salaperäistä hellyyttä. Millainen yö! Hengitettiin ruusujen, oranssinkukkien ja jasmiinien tuoksua.
Pepita istui ruusujen juurella, lauloi ja laverteli; José poltteli ja tunsi itsensä onnelliseksi, mutta yhä hämmentyneeksi, vaikka hiljaisen illan kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti ja teki hänet tyytyväiseksi, kun hän siinä istui mietteissään mitään virkkamatta.
Jovita vaipui uneen. Hän nukahti aina ulkona lämpiminä kesäiltoina ja talvisin sisällä tulen ääressä. Pepita lakkasi juttelemasta ja lauloi toisen laulun toisensa perään. Sitten hän lakkasi laulamastakin ja näppäili vain hiljaa kitaraansa silloin tällöin. Hetkisen perästä nukahti Josékin, joka oli ojentanut itsensä penkille.
Sitten Pepita lakkasi koskettelemasta kitaransa kieliä. Hän katseli kuutamossa uinuvia kukkasia ja oli jonkun minuutin hyvin hiljaa. Senjälkeen hän laski kitaran kädestään ja astui ulos kuutamoon.
Kuun valossa ei voi eroittaa kasvojen väriä. Siitä ehkä johtui, että näytti siltä kuin olisi väri poistunut hänen poskiltaan. Hän näytti ihan kalpealta, ja hänen kauniit kulmakarvansa vetäytyivät kokoon, kunnes olivat yhtenä ainoana mustana juovana hänen otsallaan. Hän pani kätensä ristiin päänsä taakse, ja kasvot hiukan ylöspäin käännettyinä, niin että valo lankesi niille, hän vaelsi puiden ja tuoksuvien pensaiden sekaan. Enimmin hän rakasti jasmiineja, ja eräällä kohdalla korkeata kiviaitaa kierteli pensas, jonka kukkaset tuikkivat kuin kymmenettuhannet tähdet. Hän meni sinne ja asettui sen viereen, toisinaan katsellen kukkia, toisinaan tuijottaen alas tielle, joka hohti lumivalkoisena kuutamossa.
Ja hänen seisoessaan siinä kohosi äkkiä muurin toiselta puolen hahmo, jonka hän hyvin tunsi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tämä oli hypännyt ylitse ja seisoi aivan hänen vieressään. Sebastiano!
Pepita seisoi hiljaa kädet yhä pään takana ja kasvot ylöspäin käännettyinä ja katsoi häneen.
Tulija laski kätensä ristiin rinnalleen ja katsoi häneen takaisin.
Aiheuttiko sen kuutamo vai ei, ainakin hän oli kalpea kuin kuolema.