»Miksi minä teitä kuuntelisin», oli hän sanonut useammin kuin kerran. »Minä en pidä teistä. Te ette miellytä minua. Koska tahdotte minua kanssanne avioliittoon, niin minä kammoan teitä. Menkää tiehenne ja kosikaa jotakuta toista.»
Ja Josélle hän sanoi:
»Minä en tahdo mennä naimisiin. Tahdon jäädä sinun luoksesi, täällä kun olen onnellisin. Tytöt, jotka menevät avioliittoon, tulevat rumiksi ja onnettomiksi. Heidän miehensä eivät rakasta heitä, heidän täytyy ahertaa työssä kuin orjat, hoitaa kotia ja lapsia. Katso Tessaa! Hänen miehensähän oli ihan hullu hänen peräänsä. Nyt hän tähystelee Juanitaa ja lyö Tessaa, jos hän valittaa. Ja emmekö molemmat muista, kuinka äidillemme kävi? Minä en tahdo koskaan rakastaa ketään enkä koskaan mene naimisiin. Rakastakoot minua, jos ovat niin typeriä, mutta minä haluan olla rauhassa. En välitä ainoastakaan miehestä.»
Totta puhuen José tiesi, että muisto äidin onnettomuudesta ja Jovitan kertomukset olivat kaiken tämän pohjana. Kauhistuen hän itsekin muisti nuo onnettomat vuodet heidän aikaisimman lapsuutensa ajalta — äidin suuret, kauniit, surulliset silmät sekä heidän iloisen, komean isänsä ja tämän huolettoman julmuuden ja raakuuden. Kuinka monta kertaa he, José ja Pepita, olivatkaan ryömineet iltasilla johonkin ullakon nurkkaan ja kuulleet äidin nyyhkytykset ja monesti iskujen läiskähdykset ja kiroukset, joita satoi hänen päällensä senvuoksi, ettei hän enää ollut kaunotar ja että oli muita kaunottaria, jotka tuhlasivat hymyjään pulskille miehille, sekä vapaille että avioliiton kahleilla sidotuille. Oli kovin kiusoittavaa kauniille miehelle — niin hän ajatteli — saapua likaiseen kotiin, sitte kun oli pitänyt hauskaa muualla, ja pakosta joutua tuijottamaan köyhyyttä kasvoista kasvoihin ja katselemaan repaleisia lapsia ja vaimoa, jolla oli suuret, itkettyneet silmät. Niin, Pepita ja José muistivat kaiken tämän, ja Pepitan luonteeseen se oli jättänyt ihmeellisiä merkkejä.
Nuori kun oli, hän oli herättänyt kiihkeitä intohimoja useammassa kuin yhdessä sydämessä, ja parissa tapauksessa olivat kosijat olleet paljoa paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän — joukossa oli ollut rikkaan maanviljelijän ainoa poikakin, joka olisi voinut valita itselleen paljoa ylväämmän puolison kuin tuon pienen ynseän kaunottaren ja jonka vanhemmat mitä ankarimmin paheksuivat hänen mielettömyyttänsä ja vihdoin lähettivät hänet Sevillaan. Mutta sitä ennen oli Pepita häikäilemättä polkenut hänet pienillä jaloillansa maahan.
»Minä inhoan teitä enemmän kuin ketään niistä muista», sanoi hän ja loi häneen isot, rehelliset silmänsä, kun hän paljasti hurjan raivonsa. »Menkää tiehenne ja naikaa se tyttö, jonka isänne on teille valinnut — jos hän teistä huolii. Heidän ei enää tarvitse minua pelätä eikä minua panetella. Minä en huoli teistä. En voi sietää teitä lähelläni.»
Josén päähän ei koskaan pälkähtänyt valitella tytön käytöstä, mutta Jovitan maailmallisten etujen vaisto tällä kertaa loukkaantui, eikä hän epäröinyt lausua paheksumistansa.
»Eihän tässä Jumala nähköön kiirettä ole», sanoi hän, »mutta tämä on tilaisuus, josta kuka tyttö tahansa voisi ylpeillä. Mutta kun on sellainen houkkio! Niinhän se aina on. Sitten tulee joku, joka ei ole minkään arvoinen, ja silloin tyttö tulee hulluksi, kuten muutkin, ja juoksee kylläkin kärkkäästi hänen perässään.»
»Minäkö!» huudahti Pepita, joka seisoi ovella. »Minäkö?» Ja hän avasi mustat silmänsä vihasta ja hämmästyksestä.
»Niin, juuri sinä», vastasi Jovita. »Ja sinun käy vielä kymmentä kertaa pahemmin kuin kenenkään muun. Tytöt, jotka mielestään ovat liian hyviä puhuteltaviksikin, ovat aina helpoimmat hupsuttaa, kun tapaavat mestarinsa. Kun hän vain tulee, niin sinä putoat kuin kypsä rypäle.»