»Hän ei koskaan tule», sanoi Pepita, »ei koskaan!» Eikä hänen kasvoillaan näkynyt epäilyksen vilahdustakaan — ei mitään muuta kuin närkästystä Jovitan pahantuulisuudesta. »Minä en pelkää miehiä. Ne ovat kaikki tyhmiä. Ne luulevat saavansa kaikki, mitä tahtovat, eivätkä saakaan mitään. Heidän täytyy ensin kysyä, ja tytöt voivat vastata kieltävästi. Silloin he tulevat onnettomiksi, kerjäävät ja rukoilevat, kunnes heihin kyllästyy. Jos joku antaisi minulle kieltävän vastauksen, en totisesti sallisi heidän nähdä, että se minua katkeroittaa. He saisivat luulla, etten siitä vähääkään piinaisi.»
»Et sinä aina vastaa kieltävästi», murisi Jovita. »Odotahan, vielä tulee päivä, jolloin vastaat myöntäen. Silloin teet sen kylläkin mielelläsi. Sellaisia ovat naiset.»
Hurmaava pieni hymy värähdytti Pepitan huulia ja laajeni hänen silmiinsä asti.
»Minä en ole mikään nainen», virkkoi tyttö ja katsahti päiväpaisteiseen viinitarhaan. »Sen sanoi hän itse. Filippo sanoi: 'te ette ole nainen — te olette velho, eikä kukaan voi liikuttaa sydäntänne tai voittaa teitä'. Minä tahdon olla velho.»
Omassa mielessään hän oli pitänyt enemmän näistä sanoista kuin mistään aikaisemmin kuulemistaan ihailevista lauseista. Hän kuuli kernaasti, että oli voittamaton ja kaikelta vaaralta turvassa — että oli velho, vapaa kaikesta tuollaisesta onnettomasta hupsuudesta ja siis voittamaton. Niin, se miellytti häntä. Ei ollut hänen syynsä, että miehet rakastuivat häneen. Hän ei heitä siihen kehoitellut. Ei ensinkään. Hän ei koskaan sallinut heidän tulla lähelle tai itseään koskea — hän ei milloinkaan suonut heille helliä silmäyksiä tai sanoja Hän vain nauroi ja oli Pepita — siinä kaikki. Hänessä ei siis voinut olla syytä.
Ja kuitenkin oli hänen pieni sydämensä lämmin. Hän rakasti hartaasti Joséta — hän piti Jovitasta, hän helli pieniä lapsia ja eläimiä, ja nekin suosivat häntä. Vanhat ukot ja akat rakastivat häntä hänen yksinkertaisen, melkein lapsellisen hyväntahtoisuutensa ja avuliaisuutensa vuoksi, hän kun aina oli valmis auttamaan niitä, jotka tarvitsivat hänen nuorta voimaansa tai hänen iloista hilpeyttänsä. Ainoastaan niille miehille, jotka tarjosivat hänelle rakkautta, hän ei osoittanut mitään myötätuntoa. Sillä hän ei näitä asioita ymmärtänyt.
TOINEN LUKU
Kävi niinkuin José oli otaksunutkin. Kun hän ensimäisenä vapaapäivällään vei Pepitan ja Jovitan mukanaan kaupungin puistoon, loi jokainen ohikulkija useankin silmäyksen kauniiseen tyttöön. Ihmiset melkein pysähtyivät häntä katselemaan, eikä varmaan ollut ainoatakaan miestä, joka ei kääntänyt päätänsä tarkatakseen lumoavaa, vyötäisiltään sirosti pyöreää, loistavakasvoista tyttöä, kun tämä pieni pää ryhdikkäässä asennossa ja punainen ruusu mustien kiharain pilvessä astui heidän ohitseen. Piankin pari kolme Josén työtoveria etsivät tämän käsiinsä ja tervehtivät erinomaisen sydämellisesti. Heillä oli mielestään kovin paljon hänelle puhuttavaa ja he tuhlasivat hänelle huomaavaisuuttansa. Sellainen hauska mies tämä José — niin oivallinen poika ja taitava työssään, että niitä Madridissa harvoin tapaa! Ja näissä puistoissa saattoi tosiaan huvitella. Kaiken aikaa he katselivat Pepitaa, ja onnellinen se heistä, jolla oli äiti tai sisar avustamassa tyttöön tutustumisessa. Eikä vanha Jovita koskaan ollut saanut osakseen tällaista kohteliaisuutta ja nauttinut tällaista kunnioitusta.
Pepita tunsi samanlaista riemua kuin linnunpoikanen ensimäisellä lennollaan. Ja ilo elähytti kaikkea hänen ympärillään: juhlapukuinen kansa, sininen taivas, päiväpaiste, vaatimattomat huvit, kaikki tuotti hänelle päihdyttävää riemua. Hän teki tuttavuutta nuorten tyttöjen ja heidän vanhempainsa kanssa, osoittautuipa ystävälliseksi nuorille miehillekin, jotka kieppuivat Josén kintereillä ja näkyivät pitävän hänen seuraansa viehättävämpänä kuin kenenkään muun.
Eräältä näistä nuorista miehistä — nimeltä Manuelo — Pepita ensin kuuli Sebastianosta — iloisesta, ihmeellisestä, maankuulusta Sebastianosta. Hän oli kysynyt Pepitalta, tuo Manuelo, menisikö hän ensi viikolla Plaza de Torosille härkätaistelua katsomaan, ja kun tyttö vastasi, ettei tiennyt — ettei koskaan ollut nähnyt härkätaistelua, oli miehellä paljon asioita kerrottavana. Hän kuvaili laajan kilpakentän ihmeitä, siellä kun oli tilaa kahdelletoistatuhannelle katsojalle ja rikkaasti puetut ylhäiset ja kauniit naiset ihailijainsa ja aviopuolisoittansa ympäröiminä huusivat ilosta ja innostuksesta taistelun käydessä vaaralliseksi ja sekä härkäin että toreadorien osoittaessa erityistä rohkeutta ja eloisuutta; hän kuvaili pukuja, soitantoa, ratsuillaan areenalle syöksyviä picadoreja, banderilleroja heittokeihäineen ja nauhoineen sekä matadorin uhmailevaa rohkeutta, teräksisiä lihaksia ja hermoja ja salamannopeata hyppäystä.