»Oletko sinä kärsinyt paljon?» mutisi hän.
Pepita alkoi nyyhkyttää kuin lapsi, niinkuin oli nyyhkyttänyt Pyhän
Neitsyen jalkojen juuressa.
»Sanoinhan sinulle, että saisit kärsiä! Samoin on ollut minun laitani. Ihmiset eivät voi sellaista pitkälti kestää. Minä en nyt kuolekaan ja pian saan sinut unohtamaan tuskasi. Jää minun luokseni, salli minun katsella silmiäsi ja suudella huuliasi, jotta tiedän olevasi Pepita ja antaneesi itsesi minulle.»
»Minä viivyn täällä päivin ja öin», vastasi tyttö. »Ne eivät saa minua täältä, ellen sitä tahdo. Ne antavat minun aina tehdä niinkuin haluan. Niin on aina ollut — itse Pyhä Neitsytkin on täyttänyt toivomukseni.»
Ja se näkyikin olevan totta. Muutamia kuukausia myöhemmin saattoivat sunnuntaisin kaupunginpuistossa kulkevat ihmiset nähdä nuoren parin kävelemässä yhdessä.
»Tuolla menee kaksi, jotka ovat hulluina rakkaudesta toisiinsa», sanottiin. »Sebastiano ja hänen vaimonsa. Hän on se, jolle hän heitti divisansa, kun luuli olevansa kuolemaisillaan. Oli tapana nimittää häntä 'Josén kauniiksi sisareksi'.»