Se oli kaunis ilta pitkän päivän jälkeen, jolloin hänen vuoteensa ääressä seisovat katselivat häntä murheellisin silmin, ja vihdoin oli tullut pappi päästämään hänet synneistään. Annettuaan juhlallisen siunauksen hän oli lähtenyt tahroistaan puhdistetun ja paratiisiin valmistuneen sielun luota.
Myöhemmin Sebastiano oli nukahtanut ja uneksinut — ei taivaasta, vaan maasta: punaisesta ruususta pehmeässä tummassa tukassa ja intohimoisista kasvoista, joiden suuret silmät hehkuivat häntä vastaan.
Ja äkkiä hän oli täysin valveutunut ja huomannut, että hänen unensa oli elävää totta.
José ei enää ollut huoneessa. Kuu valaisi kaikki selvästi, ja lattialla hänen vuoteensa ääressä oli Pepita polvistuneena, silmät luotuina häneen.
»Hyvä Jumala!» mutisi sairas.
»Hiljaa», kuiskasi tyttö. »Älkää puhuko. Minä olen Pepita. Katsokaa minua. Sanoivat, että te tänä yönä ehkä kuolette. Minä olen rukoillut, kunnes en enää jaksanut rukoilla, ja kun tulin Josén luo, vuotivat kyyneleet hänen silmistään, ja hän sanoi, että te kenties ette enää näe uutta päivää. Silloin näytin hänelle pienen veitsen, joka minulla on kätkettynä povellani, ja sanoin hänelle, että ellei hän salli minun tulla yksinäni teidän luoksenne, minä en tahdo enää elää. Minä sanoin, että minä voisin pakottaa teidät jäämään maan päälle. Minä rakastan teitä — minä rakastan sinua. Kaikki on käynyt niinkuin sinä sanoit tapahtuvan, ja kun divisa putosi jalkojeni juureen, kätkin sen povelleni sen toisen viereen, joka oli siellä jo ennen. Ja kun minä sinua näin suuresti rakastan, et sinä voi kuolla. Minä teen kaikki, mitä minulta vaadit. Minä olen Pepita, ja nyt annan itseni sinulle. Olen valmis antamaan sinulle vereni, henkeni, sieluni. Joka ilta olen odottanut kiviaidan luona toivoen sinun tulevan. Minä olen ollut sinun lähelläsi, vaikket ole minua nähnyt. Jos sinä et olisi tullut, niin olisin surmannut itseni, — jos sinä kuolet, työnnän minä veitsen vartta myöten sydämeeni. Minä voin rakastaa enemmän kuin ne naiset, jotka rakastuvat niin helposti ja niin usein. En käsittänyt siitä mitään ollessani ylpeä ja uhmaillessani sinua. Nyt sen käsitän. Jumalan pyhä äiti! On kuin tuhat kuolemaa, kun ei saa nähdä rakastettunsa kasvoja. Mikä kaipuu yöt päivät — siitä tulee melkein mielipuoleksi!»
Hän kumartui lähemmäksi Sebastianon puoleen, painoi hänen haavoittumattoman kätensä rintaansa vasten — etsi katseellaan hänen sieluansa.
»Puhuttiin jostakin lissabonilaisesta tytöstä, jota sinä rakastit», jatkoi hän. »Minä tiesin, että se oli valhetta.»
»Niin», kuiskasi toinen, »se oli valhetta. Suutele minua!»
Hänen käsivartensa kietoutui tytön kaulaan, ja nuo ennen niin ilkkuvat punaiset huulet painuivat hänen omiansa vasten.