Hän pani kaiken ruumiin- ja sielunvoimansa katseeseensa — koko hurjasti sykkivän sydämensä tulen.
»Sinun täytyy kuulla, sinun täytyy nähdä. Pepita! Pepita!»
Ja vaistomaisesti hän kumartui eteenpäin, niin että hänen kalpeat kasvonsa, suuret silmänsä ja tumma pää hiuksissa hohtavine ruusuineen tulivat esille ja eroittuivat muista kasvoista hänen ympärillään.
Silloin Sebastiano vilkaisi sinne ja sai nähdä hänet, ja heidän katseensa yhtyivät. Tietämättä mitä teki tyttö kohosi paikaltaan.
Ei kukaan muu kuin hän tiennyt tai nähnyt, kuinka se kävi. Eikä edes hän käsittänyt sitä, ennenkuin se oli tapahtunut. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa niinkuin olivat kohdanneet vuosi sitten. Ei, ei niinkuin silloin, vaan uusin ihmeellisin katsein. Sebastiano säpsähti, kenttä pyöri hänen silmissään; oli silmänräpäys — kohtalokas, turmiollinen silmänräpäys, — jolloin hän näki ainoastaan pienet värittömät kasvot ja punaisen, verenvärisen ruusun. Silloin kuului mylvähdys hänen vieressään, yleisö huusi, naiset kiljahtivat hurjasti. Sonni oli hyökännyt hänen kimppuunsa — hän teki harhaliikkeen, eläin sieppasi hänet sarviinsa, ja huutojen ja mylvinän kaikuessa hän paiskautui poljetulle hiekalle veren tulviessa hänen kyljestään.
* * * * *
»Mutta», puhuttiin kahviloissa sinä iltana, »kun hänet nostettiin maasta, ei hän ollut tainnoksissa, vaikka jo luultiin hänen vetäneen viimeisen henkäyksensä. Ja kun ne kantoivat häntä ulos, ne tapasivat tiellä ihan edessään tytön — sen, jota nimitetään 'Josén kauniiksi sisareksi', — ja veli vei hänet pois. Neitonen näytti sellaiselta kuin olisi ollut kolme päivää kuolleena. Ja Sebastiano — hänen laistaan miestä ei ole toista! — riuhtaisi divisan olkapäältänsä ja viskasi sen tytön jalkojen juureen. Tämä otti sen — likomärkänä sankarin verestä, — kätki sen povelleen ja kaatui sitten maahan kuin kuollut. Sanotaan Sebastianon häntä rakastaneen, ja tytöllä kuuluu olleen peijakkaan sisu — kohteli Sebastianoa pahoin. Hänen veljensä, José, on kunnon mies ja itki kuin lapsi Sebastianon onnettomuutta. Hän on pyytänyt saada häntä hoitaa, ja Sebastiano haluaa samaa.»
»Minä olen voimakas kuin härkä», oli José itkien lausunut. »Voin valvoa kuin koira. Minä en kaipaa ravintoa enkä unta, jos siksi tulee. Kerran, kun eräs toverini putosi rakennustelineiltä, minä olin ainoa, joka osasin hoitaa häntä tuottamatta hänelle kärsimyksiä. Hän voi kertoa, kuinka hyvin ja uupumatta häntä hoidin.»
»Antakaa hänen jäädä», sanoi Sebastiano.
Kamppailussaan kuoleman kanssa, jota kesti kauan, hän näki aina Josén ison ruhon ja rehelliset, levottomat kasvot, milloin toipui tajuamaan sitä, mitä ympärillä tapahtui, ja kuumeessa houriessaankin hän oli hämärästi tietoinen Josén läsnäolosta. Hän ei tiennyt, jäisikö eloon vai kuolisiko, mutta eräänä iltana hän pääsi varmuuteen.