Iso sonni juoksi mylvien pitkin taistelukenttää; pieniä nauhoilla koristettuja nuolia singottiin sitä vastaan ja ne tarttuivat pörröisiin kylkiin; kirkasvärisiä viittoja heiluteltiin sen silmien edessä — sitä kiihoitettiin ilvehtivillä huudoilla. Se hyökkäsi sinne tänne sokeassa raivossa, häätäen tieltään miehet ja hevoset, jotka palasivat vain uudistaakseen hyökkäyksen.
»Tätä kestää liian kauan», ajatteli Pepita. »Kestää liian kauan.»
Sitten alettiin huudella Sebastianoa. »Sebastiano! Sebastiano!» kajahteli kaikilta tahoilla hienot naisetkin ja heidän kavaljeerinsa taputtivat käsiänsä ja huusivat. Parhailla paikoilla istuvat kaunottaret olivat aina innokkaita näkemään hänet ja huutamaan hänet tervetulleeksi, kun hän heitä huvittaakseen pani henkensä alttiiksi.
Hän astui esiin kallisarvoisessa puvussaan ja reippaan ryhdikkäästi, kuten aina, ja ihastuneen yleisön mielestä hän oli muhkeampi ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Varmaan hän näytti komeammalta, niin sanoivat ihmiset toisilleen. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, mutta sitä kauniimmilta näyttivät hänen suuret tummat silmänsä tuuheiden suorien kulmakarvojensa alla. Naiset ne tätä kuiskailivat, ne, jotka osasivat arvioida hänen pukunsa kalleuden ja näkivät hänen divisansa värin, kiharan tukan taajat suortuvat, hänen liikkeittensä sulon. Miehet tarkkasivat hänen voimakkaita jäseniänsä, varmaa astuntaa, nopeata katsetta — kiiltävää miekkaa.
»Astu nyt esille, arvoisa härkäin masentaja», huusivat he, »ja näytä meille, mitä olisit opettanut amerikalaisille».
Ja näytti siltä kuin he eivät huvinsa odotuksessa pettyisikään. He näkivät kuinka hän seisoessaan härän edessä ja tehdessään sille pienen pilkallisen kumarruksen ikäänkuin tervehtiäkseen sitä tirkisti sen pieniin silmiin hymyillen, samalla kun se lähestyi mylvivänä mustana järkäleenä, korskuen ja tuiskuttaen hiekkaa ympärilleen. Se syöksyi häntä kohti, mutta hän väisti. Hän leikki sen kanssa, kuljetti sitä minne tahtoi, uhmaili sitä — väisti taaskin. Kiiltävä miekka näytti kahdellakymmenellä kimaltelevalta säilältä. Yleisö huusi, kohosi paikoiltaan, kurottautui eteenpäin, nauroi ja ivasi härkää, huuteli äänekkäästi ihailuaan sekä miehelle että elukalle jokaisesta hyppäyksestä, jokaisesta teräskärjen pistosta.
»Hän leikkii sen kanssa ikäänkuin se olisi pieni karitsa!» kuului väkijoukossa. »Sebastiano! Sebastiano!»
Mutta mitä hyödyttää kuvailla sitä, mikä olisi omin silmin nähtävä kaikessa vaarallisuudessaan, jotta sen voisi käsittää. Ilo ja riemu kohosi kuumeentapaiseksi rajuudeksi, huudot tulivat yhä äänekkäämmiksi, kasvot punehtuivat, silmät säkenöitsivät ja leimusivat, loistavan urhon syöksyessä esiin, juostessa sivulle, hyökätessä, leikkiessä kuoleman kanssa, kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja ennen.
Vain Pepita istui kalpeana, riemuitsematta, vain Pepitan viuhka oli liikkumattomana kaiken tämän hälinän keskellä, vaikka hänen rintansa kohosi ja laski ja hän tunsi kyljessään ikäänkuin vasaran jyskyttäviä iskuja. Hän puhui itselleen, vaikka hänen huulensa olivat suljetut, — hän puhui Sebastianolle.
»Pian hän katsahtaa tänne», sanoi hän, »juuri niinkuin hän teki ensi kerralla. Minun silmäni pakottavat hänet katsomaan tänne. Ne pakottavat hänet siihen. Kuule — Pepitan silmät ovat tähdätyt sinuun. Sinun pitää se tuntea. Sinä et ole häntä unohtanut. Et. Ja täällä on Pepita — Pepita!»