Monta vuotta jälkeenpäin muistettiin tuon suuren härkätaistelun päivä. Kukaan, joka oli sen nähnyt, ei voinut sitä eläissään unhottaa. Monien muistissa se oli käännekohta, mistä he alkoivat ajanlaskunsa.
Vuosi oli vierinyt siitä ihanasta päivästä, jolloin Pepita oli saapunut juhlaan ensimmäisessä hienossa juhlapuvussaan. Kaikki päilyi selvästi hänen muistissaan, kun hän tällä kertaa pukeutui. Sama päivä näkyi tulleen jälleen; sama auringonpaiste ja sama kirkkaansininen taivas. Samat kukkaset samoine kupuineen; Jovita torui hiukan kiireissään, aivan kuin oli tehnyt silloin; ja kuvastimesta hän näki saman pienen olennon vaaleassa puvussa — samat pehmeät, mustat hiukset, punaisen ruusun, punaiset huulet.
Ja hän katseli itseänsä tuntien äkillistä voitonriemua, joka sai hänet säteilemään.
»Minä en ole tullut rumaksi», hymähti hän.
Ei, hän ei ollut tullut rumaksi. Siksi hän oli liian nuori ja voimakas, ja innostus oli tehnyt hänet punaiseksi ja lämpimäksi.
* * * * *
Kun hän sitten oli istumassa kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevien viuhkojen keskellä, oli hänen riemuitseva ilontunteensa taas haihtunut. Ihmeellistä kyllä, hän ei voinut olla ajattelematta tyhjää kukkaa ja sen valokuvaa, jonka edessä oli polvistunut, ja sitten kaikkia iltoja, jotka oli seisonut muurin vieressä odottelemassa, ja lopuksi pientä terävää veistä povellaan.
Juuri sillein musiikki alkoi soittaa, ja suurenmoinen joukkomarssi areenalle kirjavien helyjen ja värien pyörteessä häikäisi hänen silmiänsä. Ei — aivan alussa hänellä ei ollut voimaa katsoa sinne. Saattoiko tuo olla Sebastiano?
Pepita tunsi sellaista huimausta päässänsä, ettei voinut katsahtaa sinne eikä eroittaa mitään riemukulkueen loistavasta panoraamasta. Ja mikä haltioitunut ilo, mikä kohina joka taholla! »Millaisia härkiä! Millaisia miehiä!» kuuli hän ympärillään huudahdettavan.
Vain hän näkyi tämän äänekkään innostuksen ja ihastuksen keskellä istuvan yksinään, kylmänä ja välinpitämättömänä olentona, jota melkein kiusasivat ilo ja äänet, liehuvien viuhkojen värit, nauhat ja puvut. Heleä ruso oli paennut hänen kasvoiltaan; hän istui kädet ristissä polvella ja odotti jotakin, mitä oli tulossa.