»Hän on kaunis nuori tyttö», sanoivat ne. »Ei niin kaunis kuin se toinen, mutta varsin viehättävä sentään. Se oli pieni paholainen, se toinen. Mutta hänenlaisensa miehen ei tulisi mennä naimisiin. Kuinka hän voi ilomielin, panna henkensä alttiiksi, kun hänellä on nainen riippumassa kaulassaan?»
Pepita oli nojautunut seinää vasten ja puristanut kädellä kurkkuansa.
»Sitä hän ei tee», kuiskasi hän ja kuumeni koko ruumiiltaan. »Ei, hän ei ole unohtanut! Minä olen lahjoittanut pyhälle neitsyelle pienen kultasydämen ja kynttilöitä ja kukkia. Ja hän ei voi unohtaa, kun minä… Hänen täytyy tulla takaisin.»
Hän asettui vastarintaan niin intohimoisesti kuin ainakin itsepintainen lapsi. Koska hän ei tahtonut luopua Sebastianosta, niin tämä oli hänen.
Mutta hän ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tässä omituisessa kuumeessa, kurjuudessa ja levottomuudessa. Tilanne kävi päivä päivältä pahemmaksi — ja härkätaistelussa, jos Sebastiano vain katsahtaisi häneen, ehkä… niin, jos hän näkisi hänen kasvonsa, hän ymmärtäisi ja palaisi hänen luokseen.
Suuren näytännön edellisinä päivinä hän oli kuin metsästäjäin ajama otus. Tuskin hän saattoi sietää, että joku häntä puhutteli. Kerran hän meni kirkkoon ja lankesi polvilleen tavallisuuden mukaan — mutta kun hän katsahti ylös, oli hänen silmissään vihainen ilme.
»Ellei hän tule», huusi hän vahakuvalle, »en enää koskaan sinua rukoile — en koskaan!»
Hän tiesi, että tämä oli herjausta, mutta siitä hän ei välittänyt, ja ennen kotiin tuloansa hän osti terävän veitsen ja kätki sen povelleen.
»Tällä», kuiskasi hän, »tällä — jos kertomus Lissabonin tytöstä on totta. Mutta se ei ole totta!»