Mutta nyt ne olivat ehtineet lähelle hänen kotiansa, ja edessä oli tienpätkä, jota mitkään puut eivät varjostaneet. Pieni haamu epäröitsi, kiiti kuin nuoli valkean tien yli, ja kun José sai sen näkyviinsä valoisammassa kohdassa, parkaisi hän ja syöksähti sen jälkeen. Jo muutaman minuutin päästä hän oli sen saavuttanut ja tarttui sen käsivarteen, tuntien hennon vartalon, hengästyneen ja vapisevan tytön.
»Pepita!» huudahti hän. »Sinäkö se olet?»
Haamu pudotti viitan kauluksen kasvoiltaan ja seisoi katsellen häntä.
»Niin», vastasi hän, »minä olen Pepita, eikä sinun tarvitse mitään kysellä — minä en kuitenkaan vastaa. Olen ollut katsomassa… katsomassa jotakin; enkä minä sen enempää sano.»
José nosti kätensä ja riuhtaisi kiihkeästi otsatukkaansa. Senjälkeen hän lausui:
»Minä en kysy sinulta. Sinä et tee mitään sopimatonta. Sinä olet hyvä tyttö; mutta…»
»Sinä luulet, että olen tullut hulluksi», sanoi Pepita muuttuneella äänellä ja säälittävästi vavahtaen. »Ken tietää? Ehkä joku on iskenyt minuun pahan silmän. Mutta minä en ole tehnyt mitään, mikä on väärin, enkä teekään.»
»Et», sanoi veli hiukan loukkaantuneena. »Sinä et tee mitään, mikä on väärin. Mennään nyt sisälle.»
Ja sanaa sanomatta he menivät majaan, Pepita venyäkseen valveilla vuoteellaan ja tuijottaakseen pimeään, José istuakseen pää käsien varassa ja ajatellakseen tuhat hurjaa ajatusta, kunnes vaipui uneen.
Hän ei voinut tietää, että missä hän oli ollut, siellä oli Pepitakin käynyt — että laulujen kajahdellessa tyttö oli niitä kuunnellut — oli kuunnellut, kun ihmiset juttelivat Sebastianosta, — oli Sebastianon seisoessa kirkkaassa kuutamossa seisonut varjossa ja katsellut häntä. Hän ei ollut ajatellut mitään vaaraa tai että hänet voitaisiin huomata. Hän oli vain ajatellut yhtä asiaa ja kuunnellut yhtä asiaa, ja kerran hän oli kuullut muutamien suulaiden nuorien chulojen siitä keskustelevan.