»Mies, joka kaataa härkiä niinkuin hän, ei unohda naista yhtenä päivänä», sanoi tyttö.
José hämmästyi yhä enemmän.
»En luullut sinun ajattelevan hänestä muuta kuin pahaa», huomautti hän.
»Mitä on tapahtunut? Sinä olet vihainen — vihainen.»
»Se, mitä siitä Lissabonin tytöstä kerrotaan, ei ole totta», sanoi
Pepita. »Se on valhe, jota ne huvikseen levittävät.»
Kelpo José ei ollut eläissään joutunut niin hämilleen. Tämä meni hänen tajuntansa yli. Hän ei tohtinut puhua ja istui vilkuillen sisareensa nauttiessaan lientänsä, mutta tyttö ei virkkanut mitään enempää. — »Mitä on tapahtunut?» kyseli hän itseltään kerran toisensa perään. »Eikö hän tahtoisi sallia hänen menevän toisen kanssa naimisiin, vaikkei itse hänestä huoli?»
Sitten José lähti ulos jälleen. Täytyi myöntää, että hän meni toivoen tapaavansa Sebastianon tai edes kuullakseen hänestä jotakin. Ei ollutkaan vaikeata saada hänestä kuulla. Kahviloissa ja kadunkulmissa ei puhuttu muusta kuin hänestä. Mistäpä muusta ihmiset olisivat puhuneet, kun tiesivät hänen palanneen? Pian taas tulisi hauskaa — mitä riemun ja innostuksen juhlahetkiä olikaan odotettavissa! Elämä alkoi näyttää vilkkaammalta ja mielenkiintoisemmalta. Mitä hän olikaan tehnyt Madridista lähdettyään? Millaisia voittoja — millaisia suosionosoituksia! Hänen ihailijoistaan tuntui, että hänellä oli ollut koko maailma jalkainsa juuressa.
Siellä täällä kuultiin laulunpätkiä, joiden loppusäveleessä mainittiin hänen nimensä. Vain siksi, että hän niin suuresti rakasti omaa kansaansa, hän oli kieltäytynyt Amerikan kuninkaan loistavista tarjouksista. Hän oli hylännyt ne — oli mieluummin jäänyt Espanjaan. Oli tullut takaisin Madridiin. Pian hän jälleen esiintyisi heille. Hän oli tullut vielä entistä voimakkaammaksi ja taitavammaksi, ja hänen ulkomuotonsa taas — ah! mikä häikäisevän komea mies!
Josélla oli onni saada nähdä hänet jälleen ja puhuakin hänen kanssaan.
Tosiaankin suuri onni! Sävyisä José tunsi itsensä ylen riemastuneeksi.
Nyt heistä jälleen tulisi ystävykset!
Oli jo varsin myöhä, kun hän vihdoin läksi astumaan kotiin päin valkoista tietä pitkin. Hän oli juonut kylliksi viiniä tunteakseen itsensä iloiseksi ja riemastuneeksi, ja kävellessään hän vähän väliä lauloi säkeistöä jostakin härkätaistelun tenhoa kuvailevasta laulusta.
Päästyään puolitiehen kotimatkallaan hän luuli kuulevansa askeleita takaansa — keveiden jalkojen nopeita juoksuaskeleita. Hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Mitä hän näki tai luuli näkevänsä? Oliko siellä pieni musta hahmo hiipimässä puiden varjossa? Se muistutti naista, joka ei tahtonut itseänsä nähtävän. No, ei hän sitten häntä katselisikaan. Mitä hyödytti häntä pahottaa? José astui siis eteenpäin, ehkä hiukan hitaammin. Oli myöhäistä naisen olla yksinään ulkona tällä autiolla tiellä. Varmaan oli jo yli puolenyön. Sitten juolahti hänen mieleensä, että olento kenties halusi päästä hänen ohitseen. Siinä tapauksessa hän, José, voi katsella toisaalle, tien toiselle puolelle. Ja hän siirtyi tosiaankin toiselle sivulle, jättääkseen tien avoimeksi ja jatkoi hyväluontoisesti lauluansa varsin äänekkäästi ja perin väärällä säveleellä. Niin, hän oli ollut oikeassa. Pian tulivat askeleet lähemmäksi — varjossa hiipivä varjo livahti ohitse, juoksi nopeasti.