»Sinä olet hyvä veli! Sinä olet hyvä veli!»
»Minä olen sinua aina rakastanut», sanoi toinen vaatimattoman ylpeästi. »Tiedäthän, että lapsina ollessamme aina lupasin sinulle toimittaa paremmat päivät.»
Pepita oli unohtanut laskea vuorokaudet ja viikot tai kiinnittää mitään huomiota eri vuodenaikoihin, kun José eräänä kesän ensimmäisistä päivistä tuli kotiin rehelliset kasvot kuvastaen vilpitöntä iloa.
Hän katsahti kysyvästi Pepitaan ja rykäisi pari kertaa.
»Nyt se ehkä ei enää kiusaa sinua», aloitti hän. »On jo kulunut niin pitkä aika, ja kaikki on unohtunut. Sebastiano on tullut takaisin. Hän ei matkustanutkaan Amerikaan. Hän on Madridissa tänään. Hän astui minua vastaan kadulla — ei välttänyt minua, oli päinvastoin iloinenkin kohtaamisesta. Hänen laitansa näkyi taas olevan hyvin, sanoi Manuelo minulle sitten. Hän lienee tavannut harvinaisen kauniin tytön Lissabonissa, ja tyttö on nyt täällä. Sanotaan, että hän aikoo naida hänet.»
Pepita puristi kätensä yhteen ja tuijotti häneen silmillä, jotka paloivat hurjemmin kuin koskaan ennen.
»Se ei ole totta!» sai hän hampaittensa välistä sanotuksi.
»Se ei ole totta!»
José liikahti kaksi askelta taaksepäin.
»Ei totta?» änkytti hän. »Miksei? Kaikki siitä puhuvat.»