Mutta hitaudessaankaan hän ei ajan pitkään voinut olla huomaamatta, että oli jotakin, mikä vaivasi Pepitaa. Välistä tämä tuskin ollenkaan puhui eikä leimahtanut liekkiin, kun Jovita häntä torui, — ikäänkuin ei olisi sitä kuullutkaan. Hänen silmänsäkin olivat tulleet suuremmiksi, ja niissä oli polttava kiilto. Näytti aina siltä kuin ne kyselisivät jotakin. Usein, kun hän katsahti Pepitaan, hän huomasi tämän tuijottavan häneen ikäänkuin tahtoen pakottaa toista johonkin. Suruton linnunkatse oli poissa, eikä huoleton ilkkuva nauru enää kaikunut.
Hän alkoi vähitellen luulotella, että tyttö aina ajatteli jotakin, mikä häntä tuskastutti ja teki hänet levottomaksi. Mutta eihän ollut mitään levottomuuden aihetta. Olihan hänellä kaikki, mitä halusi. Hänellä oli yhtä paljon koruja kuin muillakin tytöillä — olipa enemmänkin. Hänellä oli niin vähän tehtävää, että hän aikansa kuluksi oli etsinyt työtä kodin ulkopuolelta — eikä hän rakastanut ketään. Niiden miesten joukossa, jotka hän tunsi, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi tullut hänen pienimmästä viittauksestaan. Mitä se sitten saattoi olla?
Ja hän oli kovin kaunis — kauniimpi kuin koskaan, nyt kun hänellä oli tuo polttava hehku silmissään ja jotakin muuta — jotakin veljelle käsittämätöntä — jotakin levotonta viehätystä liikkeissä, ikäänkuin hän aina olisi ollut varuillaan.
»Eikö sinusta enää ole hauskaa Madridissa?» kysyi José häneltä kerran.
»On kyllä», vastasi hän.
»Toivotko sinä jotakin?»
»En».
»Minun mielestäni», sanoi veli hitaasti ja hyvin varovaisesti, »näyttää siltä kuin kaikki ei enää huvittaisi sinua niin paljon kuin alussa».
»Eihän se ole enää niin uutta», vastasi sisar, »mutta silti vieläkin hyvin hauskaa».
Hetkisen olivat hänen suuret silmänsä kiinnitetyt Joséhen, sitten hän astui verkalleen hänen luokseen, laski kätensä hänen leveälle hartialleen ja virkkoi: