»Sebastianolla kuuluu olleen suuri menestys, ja hän matkustanee
Amerikaan.»
»Missä Amerika on?» kysyi Jovita.
»Se on maailman toisessa ääressä, eikä siellä ole vielä koskaan nähty härkätaistelua.»
»Eikö koskaan?» kysyi José hämmästyneenä. »Eihän se liene mahdollista!»
»Totta se on», vastasi Carlos. »Ja siellä ihmiset ovat rikkaita ja pitävät kaikesta, mikä on uutta. Ja heidän kuninkaansa on sanonut, että hän lähettää noutamaan Sebastianon. Hänestä tulee vielä niin varakas, että voi rakentaa itselleen suuren palatsin vanhojen päiviensä varaksi.»
Muutamia päiviä myöhemmin hiipi hämärissä kirkkoon pieni olento, jonka maalatut pyhimykset ja vaha-madonna hyvin tunsivat. Mutta tänään tuo pieni olento näytti toisenlaiselta. Ensin se liikkui hiljaa — viipyen, — pienet kasvot olivat kalpeat, silmät tuskasta hurjat. Hetkisen tyttö seisoi alttarin edessä, sitten hän kiivaalla liikkeellä työnsi kätensä ylös.
»Pyhä Jumalan äiti», huudahti hän sortuneella äänellä, »jos niin täytyy olla, sano hänelle… sano hänelle, että minäkin olen kuin Sarita!» ja sitten hän lysähti alttarin portaalle vavisten ja nyyhkyttäen kuin kuritettu lapsi.
SEITSEMÄS LUKU.
Kului taas viikkoja ja kuukausia, ennenkuin hän ensi kerran kuuli sanaakaan Sebastianosta. Näinä viikkoina hän toisinaan vihasi Joséta siksi, että tämä ei kertaakaan puhunut siitä, mitä hän halusi kuulla. Itse hän ei voinut puhua, hän ei voinut häneltä mitään kysellä, hän saattoi ainoastaan odottaa — kaivaten ja epätoivossa. Ne eivät edes tahtoneet sanoa, nuo ihmiset, oliko hän matkustanut Amerikan kuninkaan luo vai ei — oliko hän toisessa maailman ääressä vai ainoastaan toisessa kaupungissa. Totuus oli, että José oli varoittanut muita puhumasta henkilöstä, josta Pepita ei tahtonut kuulla puhuttavan.
»Hän ei pidä hänestä», sanoi veli surullisesti. »Tytöt ovat toisinaan niin kummallisia. Hän tulee vallan vihaiseksi, jos Sebastianoa mainitaan.»