Hetken aikaa seisoi hän raskaasti hengittäen ja silmät selällään ammottaen, heikko naisellisuus pyrki häntä valtaamaan, mutta huomattuaan sen painoi hän kovasti rintaa käsillään.
— Odota! Odota! sanoi hän itselleen. — Tämä on hulluksi tulemista.
Tämä on sen valtaan antautumista, joka vihaa minua ja nauraa tuskaani.
Hänen luonnoton tahdonvoimansa ainoastaan voi häntä hillitä ja voittaa naisellisen heikkouden, joka pyrki häntä voittamaan. Sen voima oli kaikkea muuta väkevämpi ja se voitti hänen naisellisen tuskansa ja pelkonsakkin.
— Minun täytyy elää tämä ainoa päivä, sanoi hän — ja ajatella kaikkea ja joka silmänräpäys olla varuillani. Kasvoni ja ääneni ei saa mitään ilmaista. Hän tuolla kyllä makaa rauhassa. Jumala nähköön miten rauhassa hän makaakin.
Sohvalla makasi pieni, hemmoteltu sylikoira, joka usein seurasi kreivitärtä, eikä hevillä antanut itseään pelottaa. Kreivittären ja Oxonin kiivas keskustelu oli sitä häirinnyt, niin että se harmistuneena alkoi haukkua, mutta kun se rakasti mukavuutta, niin se paneutui uudelleen maata tyynyilleen ja nukkui. Mutta kreivittären astellessa ja puhellessa heräsi se taas. Kenties joku kummallinen vaistokin, josta ihmiset eivät mitään tiedä, ilmoitti sille oudon esineen läheisyyttä. Ensin se uneliaasti nosti päätään ja päristeli. Sitten oikoi se sääriään, nousi ylös ja asettui levottomasti emäntäänsä tähystelemään. Kreivitär huomasi sen ja pysähtyi sen eteen. Hänen silmissään oli kummallinen säikähtynyt ja hämmästynyt katse; muuan ajatus ajoi veren hänen kasvoihinsa, mutta ne kalpenivat taas, kun pieni koira kohotti päätään ja surkeasti ulvahti. Sitten se hyppäsi alas ja alkoi nuuhkia sohvan alle.
Oli aivan selvää, että joku tajuamaton vaisto ajoi sitä, ja ettei se antaisi houkutella itseään siitä pois. Kaikissa eläimissä on huomattu sama kummallinen ilmiö, — että niillä on vaistomainen tunne siitä, joka heidät kaikki lopettaa, ja että niillä on niin suuri vastenmielisyys siihen, etteivät voi olla rauhassa niinkauvan kun se on heidän läheisyydessään, vaan heidän täytyy kiljua, hirnua tahi ulvoa, kunnes ne eivät enää sen hajua tunne. Tuo pieni koirakin näytti sen tietävän ja se teki sen araksi ja levottomaksi. Nuuhkien ja vinkuen käveli se ympäri huonetta, se ei uskaltanut pistää päätään sohvan alle, vaan se kiihottui ja aristui yhä enemmän. Vihdoin se pysähtyi, kohotti päätään ja ulvahti surkeammin ja kovemmin kuin ennen. Tuo kuului niin oudolta, että kreivitär vavahti ja kuuristui väristen ottamaan koiraa syliinsä. Hän painoi sitä lujasti itseään vasten ja pani kätensä sen kuonolle. Mutta se ei tahtonut vaieta ja ponnisteli rajusti alaspäästäkseen.
— Jos minä ajan sinut huoneesta, niin sinä tulet takaisin, Frisk parka, sanoi hän. — Sinua on mahdoton pitää täältä poissa, enkä ole koskaan ennen käskenyt viedä sinua ulos. Miksi et ollut rauhassa? Se ei tietysti ollut koiraluonteesi mukaista.
Koira vain riehui päästäkseen irti, eikä hän voinut kädellään estää sen ulvontaa kuulumasta. Silloin hän sormillaan puristi sen kurkkua ja kalpeni.
— Sinäkin, pikku raukka, sanoi hän. — Sinäkin, joka olet niin pieni, etkä koskaan ole minulle mitään pahaa tehnyt.
* * * * *